20. luku Viikko aikaa leikkaukseen

11.8.2015

Itse asiassa ensi viikolla tähän aikaan, jos olen hengissä, yritän juoda minikokoiseen vatsaani puolitoista litraa nestettä, pienin kulauksin. Tiedän sen siitä, että olen löytänyt naamakirjan lihavuusleikattu-ryhmästä kaverin, jolle leikkaus tehtiin viikko sitten. Olen kysellyt häneltä tuntemuksia leikkauksen jälkeen, lähinnä syömiseen, tai paremminkin juomiseen liittyen. Alussahan kaksi viikkoa nautitaan pelkkiä nesteitä eri muodossa.

Naamakirjakamuni kertoi, että ensimmäinen päivä tuntui hankalalta, kun sairaalassa oli saatava alas puolitoista litraa nesteitä, ennen kuin pääsi kotiin. Ja jo pienen kulauksen jälkeen oli aivan ähky olo. Silloin kuulemma kävi mielessä, mihin sitä oli tullut ryhdyttyä. Mutta heti jo seuraavana päivä kamuni söi jo tomaattivuohenjuustokeittoa, itse asiassa samaa, jota itsekin sinä päivänä nautin. Minullahan on menossa viime hetken eneily, eli kalorimäärä saa olla 800 kcl luokkaa vuorokaudessa. En ole pysynyt tuossa määrässä suinkaan joka päivä, mutta jos laihduttaminen ei olisi minulle niin hirvittävän vaikeaa, en ensinkään olisi tässä tilanteessa. Onneksi sentään olen saanut neljä napakkaa kiloa pois. Ja ne ovat ihan sitä itseään, ei mitään turvotushöttöä.

Huomasin jo viime viikonloppuna, että jännitys meinaa käydä sietämättömäksi. Enemmän kuin aiemmin päässä pyörii, olenko tästä nyt ihan varma, voisiko olla jokin toinen vaihtoehto. Onneksi hieman lohduttaa tietoisuus, että samoja mietteitä muutkin lihavuusleikatut ovat käyneet läpi, en todellakaan ole ajatuksineni yksin. Kaikkia pelottaa, se on aivan inhimillistä ja ymmärrettävää. Ehkä tuossa itse operaatiossa jännittää eniten se, että operoidaan kaikista pyhimmässä, elämää ylläpitävässä ruuansulatuselimistössä. Miten minun kehoni reagoi siihen, että mahalaukkua typistetään ja elinten paikkoja saksitaan ja siirretään? Tuntuu kummalliselta, että sen jälkeen kaiken pitäisi toimia normaalisti? Kirurgia tähystyksellä tuntuu jo itsessään avaruustieteeltä tällaisen yksinkertaisen blondin mielestä. Ja kun on nähnyt videoklipeissä, kuinka robottikädet työskentelevät ihmisen sisällä suolistossa, ällistelee moista taituruutta vieläkin enemmän. Mihin kaikkeen nykyaikaisella tekniikalla pystytään? Ei meinaa pieni pää pysyä mukana…

Omahoitajani sanoi, ettei kannattaisi ennen leikkausta niin paljon roikkua somessa imemässä vaikutteita ja taivastelemassa ihmisten kurjia kokemuksia. Jokainen reagoi yksilöllisesti eri toimenpiteisiin ja se pätee varmasti parhaiten juuri tässä operaatiossa. Periaatteessa näyttöä on toimenpiteen tehokkuudesta pitkältä aikaväliltä. Sitä ei voi kiistää. Mutta toki poikkeuksiakin on ja lisäksi on niitä, jotka ovat itsensä lihottaneet vanhoihin mittoihin, muutama vuosi leikkauksen jälkeen. Yritän pitää mieleni valoisana, luottaa siihen, että minä kuulun onnistujiin. Kaikki menee ihan hyvin. Välillä onnistun itseni rauhoittamisessa, välillä mieli on jälleen sysimusta. Tuntuu, ettei tästä tule yhtään mitään, kaikki menee pieleen.

Syvällä istuu myös syyllisyys ja itseinho. Olen itse aiheuttanut tilani, jonka vuoksi olen nyt moniongelmainen. Olen niin paska, etten ansaitse mitään.

Kun tulimme maalta kotiin viime sunnuntaina, ryvin jälleen murheen syvimmässä ahdingossa. Autossa soi Lepopäivän ratoksi ja kestin sitä Elton Johnin Sorry seems to be the hardest wordin ajan, purren huuleni melkein hajalle. Olin kiukkuillut koko ajomatkan ihanan viikonlopun jälkeen. Jälleen pahimmat pelot olivat päässeet valloilleen, istuin kivipatsaana ja yritin olla itkemättä. Kun radiossa vaihtui levy Seija Simolan Kun aika on – kappaleeksi, romahdin. Sähähdin miehelle, joka ajoi autoa mieleni kuohuntaa huomaamatta. Sanoin, että kääntää aseman johonkin, mistä tulee neutraalia diskojumputusta. Mielestäni biisilistasta ei puuttunut kuin Albinonin Adagio, ja hautajaiskattaus olisi ollut valmis.

Kenenkään muun on täysin mahdotonta hypätä toisen nahkoihin, tietää, miltä se tuntuu. Erityisesti tilanteessa, jossa edessä on näinkin mittava operaatio. Minullahan leikataan sappirakko lihavuusleikkauksen yhteydessä. Lisäksi alalantiolla vaivaa jättimäinen kiinnikekysta, jonka tulevaisuus on herttaisen avoin. Olin eilen jälleen Kätilöopistolla, jossa kystani hoitosuunnitelmaa mietittiin. Sen operoiminen saattaa olla haasteellista, jollei suorastaan mahdotonta.

Näihin tunnelmiin sulkeudun suosioonne