VÄLIPOSTAUS: Aktiivisuusmalli, ihan oikeasti!



Minun lapseni on dysfaattinen. Se tarkoittaa sitä, että hänellä on puheen tuottamisen ja ymmärtämisen erityisvaikeus. Olen kiitollinen, että yhteiskuntamme ylläpitämä systeemi on mahdollistanut hänelle koulutuksen (Ebeneser, erityisammattiopisto Luovi), ja hän on kouluttautunut Media-assistentiksi. 
Hän on erittäin hyvä ammatissaan. Silti kaikki hänen saamansa työpaikat ovat olleet  määräaikaisia pätkätöitä, yhteiskunnan taholta tuettuja, kuten Raha-automaattiyhdistyksen "Paikka auki"-tyyppiset, korkeintaan puolen vuoden työrupeamat. Näillä työllistämistoimilla saadaan tilastoja siivottua ja työttömyysluvut näyttämään paremmilta. Jokainen, joka joutuu katsomaan sivusta tällaisten nuorten Via Dolorosaa, varmasti allekirjoittaa tämän. 
Poikani työhistoria koostuu työkokeiluista ja muista työllistämispolitiikan mahdollistamista pätkätöistä, joita työnantajat käyttävät sumeilematta hyväkseen. Kukapa ei ottaisi vastaan ilmaista työvoimaa, kun se yhteiskunnan siunauksella eteen tarjoillaan. Saa kaiken päälle vielä hyväntekijän maineen! 
Uuden pätkäpestin saatuaan pojalleni kerrotaan, miten mielellään yritys pitäisi hyvän ja sopivan työntekijän, mutta kun pojalle korvamerkitty tukijakso päättyy, hän saa lähteä, jotta uusi tukityöllistetty saadaan yhteiskunnan kustantamana tilalle. 
Aivan sama, mistä syystä nuoret työttömät joutuvat kipuilemaan vastaavanlaisessa tilanteessa, he  tietävät, että hallituksen säätämä "aktiivisuusmalli" nykyisessä muodossaan vie loputkin mahdollisuudet saada aikaan mitään konkreettista. Se tietää ainoastaan lisää ahdistusta, kuponkien täyttämistä, kuten pojallani, joka vahingossa (dysfaattinen kun on, eikä ymmärrä byrokraattista kapulakieltä) rasti yrittäjä-kohdan jossain työttömyyshakemuksessa, kun hän tekee YouTube-videoita. Siitä seurasi loputon liibalaabaviidakko, jonka selvittämiseen osallistuivat sekä pojan työvalmentaja (Tuetun työllistämispalvelun asiakkuus pitkältä ajalta), että minä, hänen äitinsä. 
Monen kuukauden ja eri tahoille toimitettujen selvitysten jälkeen vihdoin poikani sai "puhtaat paperit", eli ymmärrettiin, ettei hän todellakaan ole yrittäjä, vaikka kovasti yrittääkin pysyä kiinni elämässä, sosiaalisen median kautta, ettei syrjäytyisi. 

Miksi tästä asiasta haluan kirjoittaa? Pojallani sentään on paikka, jossa hän voi joskus saada lämpimän aterian ja läheisiä, jotka välittävät. Mutta kuinka on niillä samassa tilanteessa olevilla nuorilla, joilla ei ole perhettä, ei ketään, joka voisi auttaa?

Nyt kun Heikki Hurstin ruoka-apu on suurissa vaikeuksissa, mietin, kuka auttaa heitä, jotka ovat pudonneet kaikista yhteiskunnan tukiverkoista? 
Onneksi pojallani on apujoukkoja, jotka jaksavat täytellä loputtomia kaavakkeita hänen kanssaan. Mutta en yhtään ihmettele, että monet kompastuvat pykäliin ja uppoavat byrokratian syvänteihin, kun heillä ei ole ketään tsemppaamassa ja neuvomassa, miten mikäkin kaavake pitää täyttää. Ja mihin mikäkin lippulappunen pitää toimittaa, jotta saa edes toimeentulotuen vuokraa varten tilille. Ettei joudu häädetyksi asunnosta. 
Ihan oikeasti: aktiivisuusmalli?

Kommentit