23. luku The First cut

23.8.2015

TheDoc and the professional helpin The First cut soi Spotifyssa taustalla, kun aamutuimaan vien ajatuksiani tähän päiväkirjaani. Levy on tuo vasaelinkirurgini esikoisalbumi, tyylikästä, herkkää ja svengaavaa musaa. Toivottavasti musiikki kulkee edelleen hänen elämässään mukana, vaikkei levy tuonutkaan sillä saralla suurta läpimurtoa. Toisaalta The Doc taatusti tietää musabisneksen lainalaisuudet. Ei sen väliä, oletko hyvä tai jopa loistava, moni asia on kiinni yhteystyökumppaneista, ajoituksesta ja onnesta. Ja toisaalta taloudelliset syyt menestyä ovat harvoin pääosassa, kun päädytään levyttämään lauluja. Musiikin tekemiseen on oikeastaan vain yksi syy, jos sille tielle aikoo lähteä. Kiteytetysti se on intohimo, rakkaus musiikkiin.

Kun itse levytin Lady Dayn, musiikki soi minussa niin vahvana, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin marssia studioon.

Olen monesti miettinyt, mikä on hittibiisin kaava. Tai miksi joku artisti on niin tuottelias, että kynästä syntyy listaykkönen toisensa perään. Sitten voi tulla aika, jolloin ei synny yhtään mitään. Sama juttu kirjoittamisen suhteen. Rakas ystäväni, kirjailija Outi Pakkanen, on monessa yhteydessä puhunut siitä, että kirjoittaminen vaatii ensisijassa perslihaksia ja pitkäjänteisyyttä, jopa enemmän kuin luovuutta ja inspiraatiota.

Itse aikoinaan bänditreeneissä sanoin, että on turha jäädä odottamaan inspiraatiota, jotta harjoittelu maistuisi. Ja ylipäätään viitsisi raahautua harjoitussalille. Useimmiten kyse on vaan samojen sointukuvioiden toistamista, uudelleen ja uudelleen. Yritystä ja erehdystä. Parhaimmillaan musisoidessa voi syntyä uusia oivalluksia, huikeita loiston hetkiä, jolloin koko tiimi on yhtä soivaa säveltä. Ja niin kauan kun ”sydämessä soi blues” homma toimii.

Sitten tulee aika, jolloin mikään ei soi. Aivan kuin ei koskaan olisi laulanutkaan. Minulla on hyllyt täynnä CD-levyjä, joita olen haalinut ympärilleni, kun soitattaa. En ole kuunnellut kuin murto-osaa tuon levyrepertuaarin valikoimista sen jälkeen, kun olen levyn ostanut.

Olisiko tässä uusi mahdollisuus sille, että elämään olisi jälleen tulossa sävyjä pitkän mustan kauden jälkeen? Se olisi niin tervetullutta. Pahinta on, jos mikään ei maistu. Paitsi tietysti ruuan ylenmääräinen ahtaminen, ilman että pysähtyy nautiskelemaan eri makujen vivahteista.  Sitähän elämäni on ollut viimeiset vuodet.

Jotain on muuttumassa, tunnen jo hennon vireen siitä. Olen avautumassa matkalle makuihin ja elämyksiin. Olisiko niin, että suolistohormonini ovat muuntumassa johonkin uudenlaiseen fyysispsyykkiseen järjestykseen, joka vaikuttaa korvien väliin? Metabolinen häiriö on kenties korjaantumaan päin? Sitä odotellessa kuuntelen Spotifytä ja nautin aikaisen aamun tunnelmallisista hetkistä.