23. luku The First cut
TheDoc and the professional helpin The First cut soi Spotifyssa taustalla, kun
aamutuimaan vien ajatuksiani tähän päiväkirjaani. Levy on tuo vasaelinkirurgini
esikoisalbumi, tyylikästä, herkkää ja svengaavaa musaa. Toivottavasti musiikki
kulkee edelleen hänen elämässään mukana, vaikkei levy tuonutkaan sillä saralla
suurta läpimurtoa. Toisaalta The Doc taatusti tietää musabisneksen lainalaisuudet.
Ei sen väliä, oletko hyvä tai jopa loistava, moni asia on kiinni yhteystyökumppaneista,
ajoituksesta ja onnesta. Ja toisaalta taloudelliset syyt menestyä ovat harvoin
pääosassa, kun päädytään levyttämään lauluja. Musiikin tekemiseen on oikeastaan
vain yksi syy, jos sille tielle aikoo lähteä. Kiteytetysti se on intohimo,
rakkaus musiikkiin.
Kun
itse levytin Lady Dayn, musiikki soi minussa niin vahvana, ettei ollut muuta
vaihtoehtoa kuin marssia studioon.
Olen
monesti miettinyt, mikä on hittibiisin kaava. Tai miksi joku artisti on niin tuottelias,
että kynästä syntyy listaykkönen toisensa perään. Sitten voi tulla aika,
jolloin ei synny yhtään mitään. Sama juttu kirjoittamisen suhteen. Rakas
ystäväni, kirjailija Outi Pakkanen, on monessa yhteydessä puhunut siitä, että
kirjoittaminen vaatii ensisijassa perslihaksia ja pitkäjänteisyyttä, jopa
enemmän kuin luovuutta ja inspiraatiota.
Itse
aikoinaan bänditreeneissä sanoin, että on turha jäädä odottamaan inspiraatiota,
jotta harjoittelu maistuisi. Ja ylipäätään viitsisi raahautua harjoitussalille.
Useimmiten kyse on vaan samojen sointukuvioiden toistamista, uudelleen ja
uudelleen. Yritystä ja erehdystä. Parhaimmillaan musisoidessa voi syntyä uusia
oivalluksia, huikeita loiston hetkiä, jolloin koko tiimi on yhtä soivaa
säveltä. Ja niin kauan kun ”sydämessä soi blues” homma toimii.
Sitten
tulee aika, jolloin mikään ei soi. Aivan kuin ei koskaan olisi laulanutkaan.
Minulla on hyllyt täynnä CD-levyjä, joita olen haalinut ympärilleni, kun
soitattaa. En ole kuunnellut kuin murto-osaa tuon levyrepertuaarin valikoimista
sen jälkeen, kun olen levyn ostanut.
Olisiko
tässä uusi mahdollisuus sille, että elämään olisi jälleen tulossa sävyjä pitkän
mustan kauden jälkeen? Se olisi niin tervetullutta. Pahinta on, jos mikään ei
maistu. Paitsi tietysti ruuan ylenmääräinen ahtaminen, ilman että pysähtyy
nautiskelemaan eri makujen vivahteista.
Sitähän elämäni on ollut viimeiset vuodet.
Jotain
on muuttumassa, tunnen jo hennon vireen siitä. Olen avautumassa matkalle
makuihin ja elämyksiin. Olisiko niin, että suolistohormonini ovat muuntumassa
johonkin uudenlaiseen fyysispsyykkiseen järjestykseen, joka vaikuttaa korvien
väliin? Metabolinen häiriö on kenties korjaantumaan päin? Sitä odotellessa
kuuntelen Spotifytä ja nautin aikaisen aamun tunnelmallisista hetkistä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Olet tervetullut kommentoimaan postauksiani. Mutta tässä blogissa ei suvaita vihapuhetta eikä epäasiallista käyttäytymistä.
Ota yhteyttä myös tätä kautta, mikäli olet kiinnostunut yhteistyöstä.