1.luku Onko lihavalla ihmisarvoa?

Tätä asiaa olen pohtinut monesta eri kulmasta, kun olen toistuvasti törmännyt vihapuheeseen ja läskirasismiin sosiaalisessa mediassa. Tuntuu, että someraivo on erityisen raivokasta silloin, kun kysymys on lihavuudesta. Välillä tuntuu, ettei lihavien ihmisten kuuluisi olla olemassa ja jos joitain kommentteja on uskominen, olisi parempi, mikäli lihavat ”siivottaisi pois” yhteiskunnasta.

Katsoin juuri Netlixistä upean tositapahtumiin perustuvan elokuvan, joka kertoi juutalaisnaisesta hakemassa oikeutta Itävallan valtiolta ja vaatimassa Wienin kansallisgalleriaa palauttamaan natsien ryöstämät Gustav Klimtin maalaukset takaisin Bloch-Bauerin suvulle. Muun muassa teos Adele, yksi maailman kuuluisimmista maalauksista, esittää juutalaisnaisen tätiä, joka siis oli tuon kuuluisan maalauksen malli.

Elokuvassa päähenkilö Maria kävi takautumien kautta läpi muistojaan ajalta, jolloin natsit valtasivat Wienin ja nopeasti myrkyttivät kaupunkilaisten enemmistön mielipiteet juutalaisia vastaan. Heitä häpäistiin, heidän omaisuuttaan varastettiin ja rikottiin. Ja kuten koko maailma tietää, juutalaiset marssitettiin keskitysleireille, jossa heidät oli tarkoitus hävittää koko maapallolta. Melko hyvin siinä onnistuttiinkin ja kuuden miljoonan juutalaisen lisäksi holokaustissa surmattiin miljoonittain muitakin natsien halveksumia ihmisiä kuten romaneja, slaaveja ja kehitysvammaisia.

Näitä saman aihepiirin elokuvia on tehty lukuisia ja hyvä niin, ettemme unohtaisi, mitä toisen maailmansodan aikana tapahtui. Silti juuri nyt tämä katsomani elokuva sai itselläni kyynelkanavat avautumaan. Itkin ihmiskunnan pahuutta ja julmuutta, sitä, ettei ihminen koskaan muutu. Eikä opi mitään vanhoista virheistään ja synneistään. Sillä suvaitsemattomuus, antisemitismi ja rasismi ovat asioita, joissa minkäänlaista kehitystä ihmisen kasvun tiellä ei näytä tapahtuneen.

Jännitteinen ja kiristynyt maailmanpolitiikka pelottaa. Puhumattakaan terrorismista joka lietsoo epävarmuutta ja sekasortoa, kylvää kuolemaa ja kauhua. Terrorismi tulee nyt keskelle arkeamme; se iskee pehmeisiin kohteisiin, lähikortteleihin, tuttuihin kahviloihin, kouluihin, koteihin. Joku voi ajaa lastemme tai ystävämme päälle tutulla kadulla, jota pitkin joka päivä kuljetaan päivän askareisiin. Elämä on arvaamatonta, ahdistavaa ja pelottavaa.

Silti suurin uhkakuva tässä epävakaassa maailmassa on mielestäni se, mikä meitä uhkaa sisältäpäin. Jos me emme osaa elää rauhassa, kaikenlaisia ihmisiä kunnioittaen, meillä ei ole mitään toivoa. Jos emme suvaitse erilaisuutta vaan jatkuvasti hyökkäämme kaikkea - omasta mielestämme normaalista poikkeavaa - kohtaan, emme ole ihmisyyden mitan arvoisia. Sillä mikä meidät oikeuttaa loukkaamaan toisen koskemattomuutta, vaikka se olisikin "vain" sanallista vainoa? Ei ole pitkä matka siihen, että käymme käsiksi myös fyysisesti, jos koemme, että meillä on siihen jollain omituisella sallimuksella vahvemman oikeus. Sen on historia näyttänyt toteen. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja vaikka toisen maailmansodan aikaiset kauheudet ehkä tuntuvatkin nyt täysin käsittämättömiltä, on hyvä pitää mielessä, miten tapahtumat tuolloin kehittyivät, mikä johti mihinkin. 

Ei ihminen opi mitään. Sen huomaa, kun lukee kirjoituksia ja kommentteja sosiaalisessa mediassa, joiden aihepiiri käsittelee lihavia ja lihavuutta. Tai lihavuusleikkauksia. 

Koska olen itse läpikäynyt mahalaukun ohitusleikkauksen (Gastric bypass), tiedän miten dramaattisesti se muuttaa sairaalloisesti lihavan elämän. Leikkausta voi pitää vedenjakajana entisen ja uuden elämän välillä. 

Haluan tässä yhteydessä oikaista lihavuusleikkauksiin liittyviä kummallisia uskomuksia ja olettamuksia. Kyseessä ei ole plastiikkakirurginen toimenpide, joskin toisinaan jotkut lihavuusleikkauksen myötä laihtuneet joutuvat turvautumaan postbariatrisiin korjausleikkauksiin, joista ehkä yleisin on abdominoplastia.

Lihavuusleikkauksessa ei poisteta rasvaa vaan potilas itse laihduttaa kilonsa leikkauksen jälkeen. Ei ole kauaa, kun jälleen sain selitellä, mitä leikkauksessa tapahtuu. Työtoverini nimittäin kysyi minulta, kuinka paljon susta otettiin pois siinä leikkauksessa?

Leikkaus pidensi takuuvarmasti elinvuosiani kymmenillä vuosilla. Se teki minusta jälleen toimintakykyisen. Eikä siitäkään haittaa ole, että näytän normaalin ihmisen näköiseltä muun maailman silmissä. Tulokset ovat kiistattomat, leikkaus on kaltaisilleni viimeinen - ja itse asiassa se ainoa mahdollisuus hoitaa elämänsä kuntoon. Jokainen, joka tekee leikkauspäätöksen, on varmasti sitä ennen kokeillut kaikki muut konstit ja keinot. 

Voidaan toki kritisoida, tuleeko lihavuutta ensinkään hoitaa julkisin varoin. Onko lihavuus täysin itseaiheutettua ja mikäli se sellaiseksi katsotaan, pitääkö sairaalloisesti lihavat jättää julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle? Ja jos, niin mihin raja vedetään? Pitääkö tupakoitsijat jättää hoitamatta heidän sairastuttuaan keuhkosyöpään? Entäpä narkomaanit, alkoholistit, tuleeko heitä hoitaa julkisin varoin vai jättää kadulle kuolemaan? Lista on loputon, jos sille tielle lähdetään. 

Me olemme Pohjoismaiden lihavin kansa. Silti Suomessa tehdään vain vajaat tuhat lihavuusleikkausta vuodessa. Muissa pohjoismaissa luku on kymmenkertainen, puhumattakaan Britanniasta tai Amerikasta. 

Vaikean lihavuuden hoidossa ei ole ollut mahdollista saada ennaltaehkäisevää hoitoa julkisella puolella. Vaikka avun tarve tunnustetaan, konservatiivista apua ei käytännössä ole pystytty järjestämään. Lihavat ovat olleet yksin ongelmansa kanssa. Onneksi HUS ja muut eri alueiden sairaanhoitopiirit ovat perustaneet nettiin Terveyskylä-nimisen sivuston, jossa sijaitsee Painonhallintatalo-niminen virtuaalisairaala, johon potilaat voivat kirjautua saatuaan lähetteen hoitavalta lääkäriltä. Tämä on iso edistysaskel lihavuuden hoidossa.

Bodyshamingia vastaan taistelee myös Ylen Vaakakapina ja Facebookissa toimiva Läskimyytinmurtajat-ryhmä. Siellä opetellaan elämän- ja painonhallintaa, mutta ei henkisen hyvinvoinnin kustannuksella.

Vaikka olin sairaalloisen lihava ja oma ratkaisuni oli lihavuusleikkaus, se ei suinkaan ole kaikille paino-ongelmaisille se ainoa oikea ratkaisu. On äärettömän tärkeää, että jokainen lihavuudesta kärsivä tulee nähdyksi ja kuulluksi. Ilman häpeää ja itsesyytöksiä on voitava hakea apua ja tukea sieltä, mikä itselle sopii parhaiten.

Minua inspiroivat ne oman elämänsä sankarit, joilla on ollut rohkeutta elää omannäköistään elämää. Kun on hiuksenvarassa koko elämä, näkee mikä on oikeasti tärkeetä, sanoi Saimi Hoyer ollessaan aamuvieraana Huomenta Suomi lähetyksessä 1.8.2017. Hoyerin lisäksi haluan nostaa esiin kaksi muuta suomalaista vaikuttajaa, jotka minua inspiroivat omalla esimerkillään: Pekka Hyysalon ja Saara Aallon. Heitä kaikkia yhdistää rohkeus tehdä asioita, joita ympäröivä maailma on pitänyt lähes mahdottomana.

Heidän tekemisissään kiteytyy suomalaisen sisun ydinajatus: vaikeuksien kautta voittoon. Rohkene tavoitella unelmiasi. Älä anna muiden sanomisten määrittää sitä, kuka sinä olet. Usko itseesi ja mahdollisuuksiisi.

Käyn blogissani päiväkirjanomaisesti läpi tuntemuksiani ennen ja jälkeen lihavuusleikkauksen. Väliin lisään joitakin mielenkiintoisia artikkeleita tai tutkimuksia, jotka liittyvät aihepiiriin. Myös someraivo on vahvasti mukana, sillä lihaviin kohdistuva syrjintä ja suoranainen viha ovat jatkuvasti tapetilla julkisissa keskusteluissa ja eri sosiaalisen median kirjoituksissa ja päivityksissä. 

Tässä blogissa ei tulla julkaisemaan yhtäkään epäasiallista kommenttia tai rasistista mielipidettä. Mottoni on: live and let live ja se kulkee johtoajatuksena tämän blogin mukana. 

Opetellaan suvaitsevaisuutta, raivotaan vähemmän

ja ollaan ihmisiksi,

toivoo Joy