20. luku Viikko aikaa leikkaukseen
11.8.2015
Itse
asiassa ensi viikolla tähän aikaan, jos olen hengissä, yritän juoda minikokoiseen
vatsaani puolitoista litraa nestettä, pienin kulauksin. Tiedän sen siitä, että
olen löytänyt naamakirjan lihavuusleikattu-ryhmästä kaverin, jolle leikkaus
tehtiin viikko sitten. Olen kysellyt häneltä tuntemuksia leikkauksen jälkeen,
lähinnä syömiseen, tai paremminkin juomiseen liittyen. Alussahan kaksi viikkoa
nautitaan pelkkiä nesteitä eri muodossa.
Naamakirjakamuni
kertoi, että ensimmäinen päivä tuntui hankalalta, kun sairaalassa oli saatava
alas puolitoista litraa nesteitä, ennen kuin pääsi kotiin. Ja jo pienen
kulauksen jälkeen oli aivan ähky olo. Silloin kuulemma kävi mielessä, mihin
sitä oli tullut ryhdyttyä. Mutta heti jo seuraavana päivä kamuni söi jo tomaattivuohenjuustokeittoa,
itse asiassa samaa, jota itsekin sinä päivänä nautin. Minullahan on menossa
viime hetken eneily, eli kalorimäärä saa olla 800 kcl luokkaa vuorokaudessa. En
ole pysynyt tuossa määrässä suinkaan joka päivä, mutta jos laihduttaminen ei
olisi minulle niin hirvittävän vaikeaa, en ensinkään olisi tässä tilanteessa.
Onneksi sentään olen saanut neljä napakkaa kiloa pois. Ja ne ovat ihan sitä
itseään, ei mitään turvotushöttöä.
Huomasin
jo viime viikonloppuna, että jännitys meinaa käydä sietämättömäksi. Enemmän
kuin aiemmin päässä pyörii, olenko tästä nyt ihan varma, voisiko olla jokin
toinen vaihtoehto. Onneksi hieman lohduttaa tietoisuus, että samoja mietteitä
muutkin lihavuusleikatut ovat käyneet läpi, en todellakaan ole ajatuksineni
yksin. Kaikkia pelottaa, se on aivan inhimillistä ja ymmärrettävää. Ehkä tuossa
itse operaatiossa jännittää eniten se, että operoidaan kaikista pyhimmässä,
elämää ylläpitävässä ruuansulatuselimistössä. Miten minun kehoni reagoi siihen,
että mahalaukkua typistetään ja elinten paikkoja saksitaan ja siirretään? Tuntuu
kummalliselta, että sen jälkeen kaiken pitäisi toimia normaalisti? Kirurgia
tähystyksellä tuntuu jo itsessään avaruustieteeltä tällaisen yksinkertaisen
blondin mielestä. Ja kun on nähnyt videoklipeissä, kuinka robottikädet työskentelevät
ihmisen sisällä suolistossa, ällistelee moista taituruutta vieläkin enemmän.
Mihin kaikkeen nykyaikaisella tekniikalla pystytään? Ei meinaa pieni pää pysyä
mukana…
Omahoitajani
sanoi, ettei kannattaisi ennen leikkausta niin paljon roikkua somessa imemässä
vaikutteita ja taivastelemassa ihmisten kurjia kokemuksia. Jokainen reagoi
yksilöllisesti eri toimenpiteisiin ja se pätee varmasti parhaiten juuri tässä
operaatiossa. Periaatteessa näyttöä on toimenpiteen tehokkuudesta pitkältä
aikaväliltä. Sitä ei voi kiistää. Mutta toki poikkeuksiakin on ja lisäksi on niitä,
jotka ovat itsensä lihottaneet vanhoihin mittoihin, muutama vuosi leikkauksen
jälkeen. Yritän pitää mieleni valoisana, luottaa siihen, että minä kuulun
onnistujiin. Kaikki menee ihan hyvin. Välillä onnistun itseni rauhoittamisessa,
välillä mieli on jälleen sysimusta. Tuntuu, ettei tästä tule yhtään mitään,
kaikki menee pieleen.
Syvällä
istuu myös syyllisyys ja itseinho. Olen itse aiheuttanut tilani, jonka vuoksi
olen nyt moniongelmainen. Olen niin paska, etten ansaitse mitään.
Kun
tulimme maalta kotiin viime sunnuntaina, ryvin jälleen murheen syvimmässä
ahdingossa. Autossa soi Lepopäivän ratoksi ja kestin sitä Elton Johnin Sorry
seems to be the hardest wordin ajan, purren huuleni melkein hajalle. Olin
kiukkuillut koko ajomatkan ihanan viikonlopun jälkeen. Jälleen pahimmat pelot
olivat päässeet valloilleen, istuin kivipatsaana ja yritin olla itkemättä. Kun
radiossa vaihtui levy Seija Simolan Kun aika on – kappaleeksi, romahdin.
Sähähdin miehelle, joka ajoi autoa mieleni kuohuntaa huomaamatta. Sanoin, että
kääntää aseman johonkin, mistä tulee neutraalia diskojumputusta. Mielestäni
biisilistasta ei puuttunut kuin Albinonin Adagio, ja hautajaiskattaus olisi
ollut valmis.
Kenenkään
muun on täysin mahdotonta hypätä toisen nahkoihin, tietää, miltä se tuntuu. Erityisesti
tilanteessa, jossa edessä on näinkin mittava operaatio. Minullahan leikataan
sappirakko lihavuusleikkauksen yhteydessä. Lisäksi alalantiolla vaivaa
jättimäinen kiinnikekysta, jonka tulevaisuus on herttaisen avoin. Olin eilen
jälleen Kätilöopistolla, jossa kystani hoitosuunnitelmaa mietittiin. Sen
operoiminen saattaa olla haasteellista, jollei suorastaan mahdotonta.
Kommentit
Lähetä kommentti
Olet tervetullut kommentoimaan postauksiani. Mutta tässä blogissa ei suvaita vihapuhetta eikä epäasiallista käyttäytymistä.
Ota yhteyttä myös tätä kautta, mikäli olet kiinnostunut yhteistyöstä.