2. luku Päiväkirjan esipuhe

Alkusanat

Olen aina rakastanut tarinoita. Joskus kansakoulussa voitin Kulttuurikilpailunkin sadullani ja myöhemmin YO-vuotenani sain koulun parhaan kirjoittajan stipendin. Sittemmin innostuin kirjoittamaan dekkareita, joita olen saanut julkaistua kaksi. Satuja ja salapoliisitarinoita. Fiktiivistä hömppää tai aivojumppaa, miten sen kukin mieltää, pitämään harmaat aivosolut liikkeessä.

Muutamaan vuoteen en ole juurikaan kirjaillut sanakudelmaa, sillä jossain vaiheessa into hiipui ja turhautuminen hyökyi voimalla kaataen sekä naisen että luovuuden. Iski keski-iän kriisi ja masennus. Tuli tunne, miksi kirjoittaa, kun kaikki on jo sanottu muiden toimesta sata kertaa paremmin, hienommin ja kuuluvammin.

Kunnes tuli päivä, jolloin tein ehkä elämäni suurimman päätöksen ja jäin pohtimaan, olisiko joku kiinnostunut tarinastani.

En pidä itseäni erityisen mielenkiintoisena enkä varsinkaan tärkeänä. Keskiössä en olekaan minä itse persoonana vaan tarina yksilöstä suuren äärellä. Miten elämän mullistava suunnanmuutos voi vaikuttaa ihmisen elämään sen kaikilla tasoilla.  

Kun kirjoitan näitä tarinan alkusanoja, minulla on tunne, kuin olisi tullut uskoon. Kristitty vaikka olenkin, pidän itseäni tapaluterilaisena, joka yllättäen huomaa pyörittelevänsä pyhiä sanoja kielen päällä. Raamatullisin termein sisällä pauhaavaa tunnetta voisi kuvailla sanoin ”uudelleen syntymä” tai ”luomiskertomus”. Huomaan sen myös siinä, miten - kohdatessani kohtalotoverini, alan jakaa spontaanisti lihavuusleikkauksen ilosanomaa, jos tuo kanssakulkijani on vähänkään vastaanottavainen ja halukas kuuntelemaan, mitä minulla on kerrottavana. Sillä se, että olen nyt vahvemmin elossa kuin koskaan, ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Ja sen takia minusta tuntuu, että minun tarinani ansaitsee tulla julki ja kerrotuksi.

Nyt kun leikkauksesta on kulunut miltei kaksi vuotta, olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi tarinani tarpeellisuudesta. Lihavuusleikkauksesta ei ole spesifistä tietoa edes hoitoalan ammattilaisten keskuudessa. Tämän sain jälleen tuta, kun keskustelin apteekin farmaseutin kanssa imeytymisongelmista ja vitamiineista, ja samassa yhteydessä tulin maininneeksi, miksi tarvitsen lisävitamiineja lopun elämääni. Farmaseutti kyseli millaisesta leikkauksesta on kysymys ja miten se tehdään. Kerroin miten vatsalaukun ohitusleikkaus pelasti minut ja kuinka olen saanut elämäni takaisin laihduttuani yli 50 kiloa. Hänkin ihmetteli, miksi Suomessa tehdään niin vähän leikkauksia, kun tarvetta selvästi olisi tehdä niitä enemmän. Vai miksi esimerkiksi muissa pohjoismaissa leikkausten määrä meihin nähden on lähes kymmenkertainen? Ja kun kuitenkin on hoidettava lihavuuden seurannaissairaudet kuten diabetes-ja – verenpainetauti, joiden kustannusten kulut ovat merkittäviä kansanterveydellisellä tasolla. 
Jos sitä vastoin ensisijaisesti keskityttäisi ongelman poistamiseen eli ohjaamaan sairaalloisesti lihavat leikkuriin, kaikki voittaisivat. Jopa tiukkapipoisimmat lihavuusrasistit joutuisivat myöntämään, että lihavuuden konservatiiviseen- ja leikkaushoitoon panostamalla diabetestilastotkin olisivat aivan toisen näköisiä. Puhumattakaan kaikista muista lihavuudesta johtuvista sairauksista tai muista lihavuuteen liittyvistä seurannaisvaikutuksista, jotka näkyvät sairaalloisesti lihavien kaikilla elämän osa-alueilla kuten työssä jaksamisessa tai ylipäätään kaikissa arjen toiminnoissa. Enhän itsekään reilu kaksi vuotta sitten jaksanut edes kiivetä rappuja yhtä kerrosväliä, saati tehdä mitään muuta, tullessani töistä kotiin.

Elämästä puhuttaessa ei voi käyttää laatu-sanaa samassa yhteydessä, kun puhutaan sairaalloisesti lihavan elämästä. Elämä on selviytymistaistelua päivästä päivään. Miksi sitten tähän tilanteeseen on tultu? Minkä vuoksi sairaalloisesti lihava on valinnut tällaisen elämän? Sitä koetan selvittää päiväkirjanomaisella pohdinnallani, itsetutkiskelun kautta. 
Toivon löytäväni vastauksia kysymyksiin, joihin lihava törmää median laajoilla kentillä, sosiaalisissa keskusteluissa, mielipidepalstoilla, kolumneissa, kaduilla ja toreilla. Missään foorumeilla lihava ei saa ymmärrystä eikä hänen ongelmaansa pidetä sairautena vaikka hänen painoindeksinsä kertoisi, että hän on sairaalloisesti lihava. 
Lihavuus on itseaiheutettua kuten alkoholismi, mutta toisin kuin alkoholisteilla, lihavaa ei yhteiskuntamme taholta hoideta, ainoastaan lihavuudesta aiheutuneita seurannaissairauksia. 
En tiedä miten paljon terveydenhoidon varoja suunnataan alkoholistien ja narkomaanien katkaisu- ja muihin hoitoihin, mutta olen varma, että määrä on moninkertainen verrattuna kunnallisiin lihavuusleikkauksiin kohdennetuista määrärahoista. Ja silti lihavuusleikkaus hoitomuotona on tutkitusti erittäin tehokas ja sillä saavutetaan lopullinen ratkaisu toisin kuin esimerkiksi alkoholistien erilaisilla vieroitushoidoilla. Tiedän tapauksia, joissa on käyty kalliit Minnesota hoidotkin useampaan otteeseen, vailla tulosta. Prosentuaalinen osuus heistä, jotka selviävät kuiville katkaisuhoidon jälkeen, on minimaalisen pieni. Mutta niin on heistäkin, jotka normaalimenetelmällä laihduttavat ja yrittävät pysyä saavutetussa painossa – siis kun puhutaan sairaalloisesta lihavuudesta.

Lihavuus on kirous, joka määrittelee sen, kuka sinä olet. Se nakertaa vähitellen itsetuntosi, siitä yhteiskunta ja ympäristön tuomitseva asenneilmapiiri pitävät huolta. Jos lihavia pidetään toisen luokan kansalaisina eivätkä he saa mistään apua tai tukea, jonkun täytyy puhua heidän puolestaan. Minä teen sen mielelläni, jotta edes joku pelastuisi.