3. luku Taisteluni, mistä kaikki alkoi

Nimeni on Joy ja olen safkaholisti.

Koko ikäni olen opetellut syömistä mutta en ole siinä onnistunut. 

Nyt on aika ottaa järeämmät keinot käyttöön.

En kunnolla edes muista millaista on olla normaalikokoinen. Joku häivähdys lapsuudesta. Minut viedään mummolaan Pohjanmaalle rääpälemäisen laihana. Ja miten sitten muutaman kuukauden jälkeen vanhempani seisovat järkyttyneinä aseman laiturilla, kun junasta astuu tunnistamattomaksi lihonut lapsi, joka näyttää lähinnä hyvin kohonneelta nisupojalta, vaikka tyttö onkin.  Mummin pullat ja kakkuset ovat tehneet tehtävänsä.

Pohtiessani syitä tarinan kertomiselle totesin, että siitä voisi olla hyötyä niille, jotka painivat samojen demonien kanssa kuin minäkin. Sairaalloisessa lihavuudessa kyse on addiktiosta, joka on yhtä vakava ja vaikeasti hoidettavissa kuin alkoholi tai muut päihteet, jotka koukuttavat käyttäjänsä orjakseen. Joku saattaisi naurahtaa, että äläpäs nyt tyttö sekoita puuroja ja vellejä keskenään. Mutta tämä tyttöpä vastaa, että tsot, tsot: eipäs saivarrella! Tiedän tasan tarkkaan, mistä puhun. Tiedän kaiken addiktiostani ja miten se elämääni hallitsee, rajoittaa ja masentaa. Toisin kuin muissa huumeissa, tätä ainetta on käytettävä päivittäin. Joka aterialla olet valinnan edessä, mitä syöt ja kuinka paljon. Pysytkö kohtuudessa vai vedätkö ”överit”.

Olen yrittänyt kaikkea. Olen kävelevä tietopankki, mitä tulee laihduttamiseen, ruoka-aineiden kalorimääriin, aineenvaihdunnan ja liikunnan vaikutuksiin. Yritysten ja epäonnistumisten suossa tarpoessa painun jokaisen myttyyn menneen dieetin jälkeen yhä syvemmälle toivottomuuden rämeikköön. 

Lihava on itseään kohtaan armoton. Hän ei hyväksy tekosyitä enkä anna itselleen anteeksi. On raivostuttavaa, ettei luonteesta löydy tarpeeksi selkärankaa pystyäkseen hallitsemaan holtittomasti poukkoilevaa painoindeksiä. Toki on niitäkin lihavia, jotka vähättelevät ongelmaa ja keksivät mitä mielikuvituksellisempia tekosyitä runsaille muodoilleen. Asia on arka ja se on helppo kuitata sanomalla, että on sinut vartalonsa kanssa. Sitä minäkin joskus nuorempana hoin itselleni kuin mantraa. Mitä enemmän lihoin, sitä kovemman panssarin kasvatin lihojeni suojaksi. Mutta sitten, kun BMI huiteli jo yli 45 korvilla, suojaukset murenivat ja tunnustin tappioni. Siinä pisteessä itsesyytökset ja itseinho ovat niin raskaat kantaa, ettei kykene näkemään mitään hyvää itsessään. Ja näin on tultu tilanteeseen, jolloin lihava on itsensä pahin vihollinen. Hän on pilkkaamassa läskejään, eturivissä, muun maailman äänitorvena. 

Olen lukenut useita kaltaisteni tarinoita ja joitain merkityksettömiä eroavuuksia lukuun ottamatta ”kasvutarinamme” ovat hyvin samankaltaisia. Yksinkertaistaen voisi todeta, että syödään iloon tai suruun tai sekä että. Ja aina liikaa. Sitten tapahtuu jotain, mikä lopullisesti suistaa elämänhallinnan pois raiteiltaan. Murtumispiste voi olla läheisen menetys, avioero tai sairaus. Jotain sellaista, minkä jälkeen ei ole enää voimia – eikä motivaatiota elämäntapamuutokseen.

Paradoksaalista omalla kohdallani on se, että olen perusluonteeltani aikaansaapa, teen haaveista totta! Siitä esimerkkeinä jazzlevytyksen tekeminen ja kaksi julkaistua jännitysromaania. Äitipuoleni kertoi kerran minun ilmoittaneen, että minusta tulee kiinteistönvälittäjä. Tässä vaiheessa olin kaupassa myyjänä. Eipä aikaakaan, kun olin jo hankkinut ajokortin ja saanut paikan suurehkosta kiinteistönvälitystoimistosta.  

Ajan oloon koko persoonallisuuteni on muuttunut eläväisestä ja energisestä ilopilleristä kitkeräksi hapannaamaksi, joka vaivoin jaksaa raahautua ruokapöydästä sohvannurkkaan. Mitä minulle on tapahtunut? Totuus tulee lasten suusta, sanotaan. Yksi pysäyttävimpiä hetkiä on kuulla tyttäreltä, etten ole mistään koskaan tyytyväinen. Tunnistan luonteenlaatuni tummat sävyt. Enkä tiedä, osaanko koskaan olla aidosti onnellinen. Mutta tiedän, että mielenmaisemaani on aiemmin siivilöitynyt valon ja ilon pilkahduksia. Aina ei ole ollut niin, että kaikki hyvä ja kaunis hajoaa sielun mustiin vesiin.  

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän lihavuus lieveilmiöineen varjostaa elämääni. Tietysti keski-iän kynnyksellä ylipaino rasittaa tuki- ja liikuntaelimiä aivan eri tavalla kuin nuorena. Lisäksi lihavuuteen liittyy monia vakavia liitännäissairauksia, joiden puhkeamisen todennäköisyys kasvaa vuosi vuodelta. Toisen asteen diabetes on yksi pahimpia uhkakuvia, vaikea uniapnea minulta jo diagnosoitiin pari vuotta sitten.

Aamun ensimmäinen ja illan viimeinen ajatus koskee surkeaa tilannettani: miten näin on päässyt käymään? Miten olen päästänyt itseni tähän tilaan?

Turha kai mainitakaan, että olen ollut pitkään masentunut. Työterveyslääkäri totesi joitakin vuosia sitten, että minulla on keskivaikea masennustila. Sitä eivät selitä vaihdevuodet eikä koti- tai työhuolet. Vaihdevuodet tulivat ja menivät ja kotona sekä työssäni kaikki on enemmän kuin hyvin. Vielä.

Olen ymmärtänyt, että jos en pian tee jotain, joku tikittävistä aikapommeista voi laueta. Ei kukaan jaksa katsoa sohvannurkkaan jymähtänyttä möhköfanttia, joka ei ole mistään kiinnostunut. Kaikista vähiten minä itse, joka olen itseni kriittisin arvostelija ja piiskuri.  

Tästä lähtee matkani kohti uutta elämää. Olen kysynyt itseltäni, kuinka kauan minulla on varaa jatkaa kuten tähän asti. Haluanko ottaa riskin ja jäädä odottamaan minkä menetän ensin: terveyteni, mieheni, työni kenties? Elämänhaluni ei tällä menolla kohennu, elämänilosta puhumattakaan. Mitä vaihtoehtoja minulla on tässä tilanteessa? Ei muita kuin yksi: Do or die!

Minä valitsen elämän.