4. luku Lihavuusleikkaus ja häpeä
56 päivää leikkaukseen
Jojottelu. Siihen kiteytyy koko
lihavuuteni historiikki kuten monilla kaltaisillani. Olen laihduttanut elämäni
aikana monin kerroin painoni määrän. Tutuiksi ovat tulleet niin
Painonvartijat, Kalorilaskurit kuin Keventäjätkin. Munadieetit, kaalisoppadieetit,
valkoviinidieetit, greippi- ja näkkileipädieetit. You name it, I done
it. Ylipainoa on ollut aina enemmän kuin olen kulloinkin saanut
laihdutettua. Ja kun kuuri on loppunut, kilot ovat hiipineet – tai tulleet
ryminällä takaisin. Miten milloinkin. Lopputulos joka tapauksessa vähintään + 5
kiloa edellisen pudotetun kilomäärän päälle lisää. Tavallinen tarina heille,
jotka kuuluvat samaan ihmistyyppiin; ikuisesti luuserilaihduttaja.
Olen aina ajatellut, että kyseessä
on itse aiheutettu syömishäiriö, tokkopa olen tohtinut käyttää sanaa sairaus.
Sen takia olen sysännyt vastuun yksinomaan omille harteilleni. Olen luuseri,
selkärangaton paska, joka ei pysty mihinkään.
Lihavuusleikkausta on ollut vaikea
ajatella muuna kuin humpuukina, sillä miten uuteen järjestykseen pilkottu keho
voisi pystyä leikkauksen jälkeen säännöstelemään ravinnonsaantia fiksummin kuin
oma mieli ja tahdonvoima, jotka eivät ole siihen millään konstilla aiemmin kyenneet?
Kysyn vaan! Jos itsellä ei ole oikeaa tahtotilaa, niin miten pelkkä kroppa
voisi tietää, milloin on tarpeeksi?
Olen pitänyt lihavuusleikkausta amerikkalaistyyppisenä
hapatuksena, joka on tarkoitettu sille marginaalisen pienelle osalle todella
lihavia, joille se on viimeinen mahdollisuus pelastua varmalta kuolemalta. Tiedättehän,
niille norsun painoisille, joita kuljetetaan erikoisvalmisteisilla teräslaveteilla
sairaalaan, kun terveys on lopullisesti prakannut, kroppa hajonnut tai sydän
tiltannut. Erityisesti mieleen on jäänyt erään Reality ohjelman myötähäpeää ja
kauhistusta herättänyt osuus, jossa palomiehet hajottavat makuuhuoneen seinän,
jotta potilas saadaan talosta ulos.
Lihavuusleikkaukseen on omissa
mielikuvissani liittynyt olettamuksia, joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa.
Tunnepuolella on myös aistittavissa paljolti ristiriitaisuutta ja vuoren
kokoinen kynnys edes lähteä selvittämään, mistä pohjimmiltaan on kysymys. Kaiken
edellisen lisäksi leikkaukseen menemiseen on liittynyt syvälle juurtunut häpeä
siitä, ettei ole kyennyt omin keinoin paino-ongelmaa ratkaisemaan. Kokee
olevansa kuin uhmaikäinen kakara, vailla rajoja, joita ei kykene itselle
asettamaan – enkä niissä pysymään.
Lihavuusleikkauksiin liittyvä häpeä
on niin suuri, etteivät sen läpikäyneet julkisuuden henkilötkään asiasta
mediassa paljoa huutele. Vesku Loiri lienee niitä harvoja, joka on
leikkauksestaan avoimesti kertonut. Hänet vatsalaukunohitusleikkaus mitä
suurimmalla todennäköisyydellä pelasti.
Hieman hämmentää, kun tietää eräänkin
paino-ongelmiensa kanssa taistelleen julkkisnaisen käyneen leikkauksessa, mutta
missään hän ei ole asiaa tuonut vahingossakaan esille. Hän kyllä pitää blogia
ja antaa haastatteluja, joissa jakaa lifestyleohjeita liikuntaan ja
painonhallintaan liittyen. Ja kertoo auliisti prosessista, jonka aikana on
tiputtanut painostaan kymmeniä kiloja. Jutuista saa sen käsityksen, että hän on
omalla tahdonvoimallaan onnistunut laihtumaan normaalipainoon. Kuitenkin olen
kuullut kerrottavan, että elämäntapamuutos ja raju painonpudotus ovat
nimenomaan lihavuusleikkauksen ansiota.
Hänkin oli aiemmin kokeillut kaikkea
mahdollista, jopa julkista laihduttamista realitypainonpudotusohjelmassa. Tosi
tv-ohjelmaformaattien vallattua kotimaistenkin televisiokanavien
ohjelmatarjonnan, on esityslistoilla toinen toistaan varioivia painonpudotus-
ja kehonrakennusohjelmia. Kupletin juoni
on sellainen, että mukaan kutsutaan julkisuudenkipeitä tai muuten vaan median
valokeilassa viihtyviä henkilöitä, jotka pistävät itsensä likoon jonkun
heikkoutensa voittamiseksi. Katselijat puolestaan saavat ylen määrin tosielämän
tapahtumiin lavastettua viihdettä ja sirkushuveja, joilla mässätä. He voivat
aitiopaikalta, tv:nsä ääreltä, seurata, kuinka julkkikset kompuroivat, kipuilevat,
itkevät ja nauravat. Oman sohvan nurkasta on turvallista ilkkua ja pilkata,
rohkeimmat saattavat ohjelman jälkeen vielä nakata muutaman alatyylisen
kommentin – tietysti anonyyminä – verkkoon, ohjelman keskustelufoorumille.
Eipä ihme, että realityohjelmassa
epäonnistuminen jää harmittamaan, semminkin jos on vielä sen tyyppinen, että on
tarkka julkisesta kuvastaan. Ja onhan se kiusallista, jos laihdutusyritys
lopahtaa kesken ohjelmanteon, ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Voi vain
kuvitella sitä nolouden määrää, kun kesken elämäntaparemonttiohjelman, kameroiden
vielä surratessa ympärillä, yksi ohjelman tähdistä yllättäen luopuu leikistä.
On aivan selvää, että julkisen
epäonnistumisen jälkeen mielessä kytee: vielä minä näytän!
Omakohtaisten epäonnistuneitten
laihdutusyritysten jälkeen sitä luulisi olevansa kannustamassa yhteisessä ”kyytiä
läskeille” -rintamassa jokaista, joka on onnistunut painonpudotuksessaan. Itse
ainakin koen suurta hengenheimolaisuutta, jopa sisarellista myötäelämistä kilojensa
kanssa kamppailevia kanssasiskoja kohtaan. Jokainen naistenlehtien
menestystarina herättää riemuntunteita joskin samalla kateuden pistoksen.
Miksen minä tuohon kykene? Siltikin aina päällimmäisenä tunteena läikehtii ilo
toisen onnistumisen puolesta.
Miksi sitten tässä edellä
kertomassani onnistumistarinassa koen tulleeni höynäytetyksi? Siksi, että minä Tiedän ettei tämä kyseinen
julkkisnainen ole saanut kilojaan omin konstein laihdutettua vaan se on
seurausta lihavuusleikkauksesta. Ehkä pettymys johtuu siitä, että hän
käytöksellään vahvistaa uskomusta, että lihavuus on yksinomaan seurausta
henkisestä lepsuudesta ja itsekontrollin puutteesta. Siitäkin huolimatta, että
moni tutkimus on romuttanut tämäntyyppiset yleistävät käsitykset lihavuuteen johtavista
syistä. Ei painopudotus, saati saavutetussa painossa pysyminen, ole pelkästään
kiinni tahdonvoimasta. Kyse on paljon monimutkaisemmasta ongelmavyyhdestä, joka
tietyssä pisteessä katsotaan sairaalloiseksi lihavuudeksi.
Rajana on pidetty 40BMI painorajan
ylittävää painoindeksiä. Tällöin lihavuus siis käsitetään sairaudeksi, jota
hoidetaan kuten mitä tahansa vakavaa, terveyttä - jopa henkeä uhkaavaa
oireyhtymää. American Medical Association luokitteli(6/2013) lihavuuden sairaudeksi. Järjestö perusteli päätöstä muun
muassa sillä, että monet ylipainosta kärsivät amerikkalaiset eivät ole voineet
saada syömis- ja liikuntatottumuksiinsa apua lääkäriltä, sillä heidän
vakuutuksensa kattaa ainoastaan sairauden hoidon. Kun lihavuus on sairaus, tämä
ongelma poistuu.
Ennen kuin kävin Terveystalon
lihavuusleikkausinfossa, olin sitä mieltä, että amerikkalaisten innolla
luokitella lihavat sairaiksi, on todellisuudessa tehty karhunpalvelus lihavia
kohtaan. Kuinka kätevää onkaan pistää lihavuus sairauden piikkiin ja ykskaks: ylensyömisestä
aiheutunut lihavuus liitännäisongelmineen johtuu kaikesta muusta kuin siitä, että
lihava on siitä itse vastuussa. Tai sillä tavalla ainakin läskirasistit asian
haluavat ymmärtää, mikäli asian tiimoilta käytyä nettikommentointia mielii analysoida.
Lihaviin kohdistuvaan syrjintään ja ennakkoluuloihin törmää kaikkialla, niin
työpaikoilla, harrastuksissa, keskustelupalstoilla kuin mediassakin. Osa
televisio-ohjelmista sisältää piilosyrjintää, mutta toisaalta vallitseva trendi
ohjelmaformaateissa tuntuu muutenkin olevan julkinen nolaaminen ja sen tuominen
kaiken kansan töllisteltäväksi. Yleisen mielipiteen valossa lihavaa pidetään
yksinkertaisena ja tyhmänä. Mutta mitä voisi sanoa kuvankauniista, hoikasta
henkilöstä, joka ehdoin tahdoin suostuu paljastamaan kaikkein intiimeimmätkin
puolensa saadakseen julkisuutta ja huomiota?
Jokaisen lihavan elämää varjostaa jatkuva syyllisyys
ja itseinho. Sikäli vastuun jakautuminen myös muualle kuin yksinomaan lihavan omalle
kontolle, on lihavuudesta kärsivän psyyken kannalta suuri huojennus, mikäli lihavuutta
peilataan sen sairaudeksi luokittelun näkökulmasta. Huolimatta siitä itsestään
selvästä tosiasiasta, että lihava on toki itse jokaisen suupalansa ehdoin
tahdoin suuhunsa laittanut.
Terveystalon infossa ymmärsin ensimmäisen kerran ongelmien
monisyisyyden. Lihavuuteen vaikuttavat muiden muassa geneettiset seikat sekä
opitut syömistavat. Lisäksi oman lisänsä tuovat hormonaaliset - ja
persoonakohtaiset tekijät.
Suuri merkitys on myös psykososiaalisilla - ja
elinympäristöstä heijastuvilla vaikutuksilla. Lihavuuden syntymekanismeihin
vaikuttaa se, minkälaisista ”psyykkiskemiallisista palikoista” persoona
koostuu. Se selittäisi sen, kuinka altis kukin on reagoimaan erilaisiin
ulkoapäin tuleviin houkutuksiin ja impulsseihin, joita on jatkuvasti esillä tässä
ajassa jossa elämme? Ja kuinka paljon itse muokkaamme väärillä
syömistottumuksilla tuota psykofyysistä mielihalukeskustamme. Sillä jos jonkun
väittämän mukaan juopoksi voi opetella juomalla, niin syöpöksi voi todellakin
tulla jatkuvasti syömällä yli tarpeen.
Kun olin viimeksi ravintoterapeuttini Anette Palssan vastaanotolla, hän kertoi tutkimuksesta, jossa verrattiin aivoärsykeimpulsseja
lihavan ja normaalipainoisen aivoissa. Kun kummallekin näytettiin kuvaa
herkkuja notkuvasta lautasesta, reaktio oli erilainen sairaalloisesti lihavan
aivoimpulsseissa verrattuna normaalipainoisen aivoihin. Mikä tekee asiasta
vieläkin kiehtovamman, todettiin myös, että leikkauksen jälkeen lihavan
reaktiot herkkulautaskuvaan muuttuvat samalle tasolle kuin nk.
normaalipainoisenkin. Tämä voisi indikoida sitä, että voimme opettaa
suolistohormoneitamme ja aivokemiaamme, säätää psykofyysiikkaamme tahtomaamme
suuntaan. Helppoa se ei ole ja kaikki muutokset tapahtuvat hitaasti. Mutta
muutos on silti mahdollinen, ainakin mikäli tuohon tutkimukseen on uskominen.
Energiantarve ja ruokailutottumukset ovat muuttuneet
radikaalisti vuosituhansien saatossa eikä ihmisen fysiologia ole mukautunut
nopeasti vähentyneeseen energiankulutukseen.
Jo kivikauden ihmiset tankkasivat
ravintoa aina kun siihen tuli tilaisuus. Isovanhempamme niin ikään söivät
varastoon aina, kun ruokaa saivat, erityisesti sota-aikana, jolloin lähes
kaikesta oli pulaa. Silloin evästä ei ollut poimittavissa kaupan hyllyiltä kuten
nykyään. Silloin ei myöskään tarvinnut olla ravintotieteilijä, jotta osaisi
löytää ravintoarvoltaan ideaalisimpia vaihtoehtoja tarjolla olevista sadoista
samantyyppisistä, niin kutsutuista terveysvaikutteisista tuotteista.
Entisaikaan elämä oli vaatimatonta
ja yksinkertaista. Paikasta toiseen siirryttiin jalan ja pidemmät matkat poljettiin
pyörällä. Kalorien kulutus kävi luonnostaan, kun liikkeessä oltiin jatkuvasti.
Kotitöissä arkiset askareet olivat fyysisesti hyvinkin kuormittavia, ja suuri
osa tarjolla olevasta palkkatyöstäkin oli ruumiillista ulkotyötä. Hyötyliikunnan
lisäksi ei ollut tarvetta saada muuta liikuntaa, jotta paino pysyi kurissa.
Lapsetkin leikkivät pääasiassa ulkona, kesällä juosten ja uiden. Talvella
hiihtäen ja luistellen.
Mutta jotta ei tyystin
yksinkertaistettaisi tätä asiaa, on hyvä muistaa, että niin ikään ennen vanhaan
jotkut lihoivat, vaikka syömistottumukset ja kalorikulutus olivat, ainakin
näennäisesti, lähes samanlaiset kuin muilla. Tämän selittänevät yksilölliset
tekijät, kuten perimä ja taipumus lihomiseen. Näiden lisäksi on hyvä huomioida
kotikasvatuksen, tapojen ja tottumusten merkitys. Kuten se, miten lapsuuden
kodissa on suhtauduttu ruokaan ja ruokailuun. Kuinka paljon lautaselle kasataan
ruokaa, syövätkö muutkin perheessä suuria annoksia jne.
Nyt nökötetään tietokoneen äärellä
aktiivisuusrannekkeen kertoessa, milloin olisi aika nousta ylös jaloittelemaan.
Koneet tekevät kotityöt ja ravintoköyhät einesvalmisteet valmistuvat hetkessä
mikrossa tai uunissa. Vaihtoehtoisesti voi surahtaa kotikadun pitseriaan tai
hampurilaisbaariin nauttimaan pikaruokaa. Vaatii todellista tahdonlujuutta, jos
mielii pyrkiä pois huonoista tavoista ja tottumuksista, joihin nykyinen
elämänmeno meitä ohjaa. On paljon vaivattomampaa lösähtää tv:n ääreen ja
korkata pullo olutta kuin lähteä lenkille tai kuntosalille työpäivän
päätteeksi. Puhumattakaan siitä, että olisi viitseliäisyyttä suunnitella
ruokailut ja kaupassa käynnit etukäteen. Varata tarpeeksi aikaa ruuan valmistukselle ja
siitä nauttimiselle.
Lihavuuteen taipuvaiselle yksi
suurimpia kompastuskysymyksiä on sopivista annoskooista päättäminen. Ennen
jokaista ateriaa on valinnan edessä; miten suuri määrä ruokaa on tarpeeksi. Ja
miten torjua mielihalu ottaa lisää, jos tuntuu, ettei ole saanut riittävästi.
Mielihalukeskus lähettää vääristyneitä signaaleja, joita olisi kyettävä
vastustamaan. Silti järki sanoo, että syöty ateria on aivan sopiva eikä lisää
tarvita.
Alkoholisti ei joudu riippuvuutta
aiheuttavan nautintoaineen kanssa tekemisiin kuin silloin tällöin, ja hän voi
pyrkiä välttämään sosiaalisia tilanteita, joissa houkutus tulee liian lähelle.
Huumeiden käyttäjä joutuu vieläkin harvemmin tilanteeseen, jossa ainetta olisi
vapaasti tarjolla. Päinvastoin. Hän joutuu näkemään paljon vaivaa saadakseen
käsiinsä himoitsemaansa myrkkyä. Sen hankintaan voi sisältyä jopa rikollista
toimintaa, jolla huumeet saa rahoitettua. Ruokaholisti sitä vastoin on päivittäin
useita kertoja valinnan edessä, mitä syödä ja kuinka paljon. Sillä jokaisenhan
on syötävä. Ihan joka päivä.
Kiitos blogistasi! Samassa veneessä ollaan :)
VastaaPoistaKiitos itsellesi kommentistasi! Ihanaa kuulla, että siellä ruudun tai lasin toisella puolella joku lukee ja tykkää <3 Kaikkea hyvää Sinulle!
Poista