4. luku Lihavuusleikkaus ja häpeä

56 päivää leikkaukseen

Jojottelu. Siihen kiteytyy koko lihavuuteni historiikki kuten monilla kaltaisillani. Olen laihduttanut elämäni aikana monin kerroin painoni määrän. Tutuiksi ovat tulleet niin Painonvartijat, Kalorilaskurit kuin Keventäjätkin. Munadieetit, kaalisoppadieetit, valkoviinidieetit, greippi- ja näkkileipädieetit. You name it, I done it. Ylipainoa on ollut aina enemmän kuin olen kulloinkin saanut laihdutettua. Ja kun kuuri on loppunut, kilot ovat hiipineet – tai tulleet ryminällä takaisin. Miten milloinkin. Lopputulos joka tapauksessa vähintään + 5 kiloa edellisen pudotetun kilomäärän päälle lisää. Tavallinen tarina heille, jotka kuuluvat samaan ihmistyyppiin; ikuisesti luuserilaihduttaja.
Olen aina ajatellut, että kyseessä on itse aiheutettu syömishäiriö, tokkopa olen tohtinut käyttää sanaa sairaus. Sen takia olen sysännyt vastuun yksinomaan omille harteilleni. Olen luuseri, selkärangaton paska, joka ei pysty mihinkään. 
Lihavuusleikkausta on ollut vaikea ajatella muuna kuin humpuukina, sillä miten uuteen järjestykseen pilkottu keho voisi pystyä leikkauksen jälkeen säännöstelemään ravinnonsaantia fiksummin kuin oma mieli ja tahdonvoima, jotka eivät ole siihen millään konstilla aiemmin kyenneet? Kysyn vaan! Jos itsellä ei ole oikeaa tahtotilaa, niin miten pelkkä kroppa voisi tietää, milloin on tarpeeksi?  
Olen pitänyt lihavuusleikkausta amerikkalaistyyppisenä hapatuksena, joka on tarkoitettu sille marginaalisen pienelle osalle todella lihavia, joille se on viimeinen mahdollisuus pelastua varmalta kuolemalta. Tiedättehän, niille norsun painoisille, joita kuljetetaan erikoisvalmisteisilla teräslaveteilla sairaalaan, kun terveys on lopullisesti prakannut, kroppa hajonnut tai sydän tiltannut. Erityisesti mieleen on jäänyt erään Reality ohjelman myötähäpeää ja kauhistusta herättänyt osuus, jossa palomiehet hajottavat makuuhuoneen seinän, jotta potilas saadaan talosta ulos.



Lihavuusleikkaukseen on omissa mielikuvissani liittynyt olettamuksia, joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Tunnepuolella on myös aistittavissa paljolti ristiriitaisuutta ja vuoren kokoinen kynnys edes lähteä selvittämään, mistä pohjimmiltaan on kysymys. Kaiken edellisen lisäksi leikkaukseen menemiseen on liittynyt syvälle juurtunut häpeä siitä, ettei ole kyennyt omin keinoin paino-ongelmaa ratkaisemaan. Kokee olevansa kuin uhmaikäinen kakara, vailla rajoja, joita ei kykene itselle asettamaan – enkä niissä pysymään.
Lihavuusleikkauksiin liittyvä häpeä on niin suuri, etteivät sen läpikäyneet julkisuuden henkilötkään asiasta mediassa paljoa huutele. Vesku Loiri lienee niitä harvoja, joka on leikkauksestaan avoimesti kertonut. Hänet vatsalaukunohitusleikkaus mitä suurimmalla todennäköisyydellä pelasti.
Hieman hämmentää, kun tietää eräänkin paino-ongelmiensa kanssa taistelleen julkkisnaisen käyneen leikkauksessa, mutta missään hän ei ole asiaa tuonut vahingossakaan esille. Hän kyllä pitää blogia ja antaa haastatteluja, joissa jakaa lifestyleohjeita liikuntaan ja painonhallintaan liittyen. Ja kertoo auliisti prosessista, jonka aikana on tiputtanut painostaan kymmeniä kiloja. Jutuista saa sen käsityksen, että hän on omalla tahdonvoimallaan onnistunut laihtumaan normaalipainoon. Kuitenkin olen kuullut kerrottavan, että elämäntapamuutos ja raju painonpudotus ovat nimenomaan lihavuusleikkauksen ansiota.
Hänkin oli aiemmin kokeillut kaikkea mahdollista, jopa julkista laihduttamista realitypainonpudotusohjelmassa. Tosi tv-ohjelmaformaattien vallattua kotimaistenkin televisiokanavien ohjelmatarjonnan, on esityslistoilla toinen toistaan varioivia painonpudotus- ja kehonrakennusohjelmia.  Kupletin juoni on sellainen, että mukaan kutsutaan julkisuudenkipeitä tai muuten vaan median valokeilassa viihtyviä henkilöitä, jotka pistävät itsensä likoon jonkun heikkoutensa voittamiseksi. Katselijat puolestaan saavat ylen määrin tosielämän tapahtumiin lavastettua viihdettä ja sirkushuveja, joilla mässätä. He voivat aitiopaikalta, tv:nsä ääreltä, seurata, kuinka julkkikset kompuroivat, kipuilevat, itkevät ja nauravat. Oman sohvan nurkasta on turvallista ilkkua ja pilkata, rohkeimmat saattavat ohjelman jälkeen vielä nakata muutaman alatyylisen kommentin – tietysti anonyyminä – verkkoon, ohjelman keskustelufoorumille.
Eipä ihme, että realityohjelmassa epäonnistuminen jää harmittamaan, semminkin jos on vielä sen tyyppinen, että on tarkka julkisesta kuvastaan. Ja onhan se kiusallista, jos laihdutusyritys lopahtaa kesken ohjelmanteon, ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Voi vain kuvitella sitä nolouden määrää, kun kesken elämäntaparemonttiohjelman, kameroiden vielä surratessa ympärillä, yksi ohjelman tähdistä yllättäen luopuu leikistä.
On aivan selvää, että julkisen epäonnistumisen jälkeen mielessä kytee: vielä minä näytän!
Omakohtaisten epäonnistuneitten laihdutusyritysten jälkeen sitä luulisi olevansa kannustamassa yhteisessä ”kyytiä läskeille” -rintamassa jokaista, joka on onnistunut painonpudotuksessaan. Itse ainakin koen suurta hengenheimolaisuutta, jopa sisarellista myötäelämistä kilojensa kanssa kamppailevia kanssasiskoja kohtaan. Jokainen naistenlehtien menestystarina herättää riemuntunteita joskin samalla kateuden pistoksen. Miksen minä tuohon kykene? Siltikin aina päällimmäisenä tunteena läikehtii ilo toisen onnistumisen puolesta.
Miksi sitten tässä edellä kertomassani onnistumistarinassa koen tulleeni höynäytetyksi? Siksi, että minä Tiedän ettei tämä kyseinen julkkisnainen ole saanut kilojaan omin konstein laihdutettua vaan se on seurausta lihavuusleikkauksesta. Ehkä pettymys johtuu siitä, että hän käytöksellään vahvistaa uskomusta, että lihavuus on yksinomaan seurausta henkisestä lepsuudesta ja itsekontrollin puutteesta. Siitäkin huolimatta, että moni tutkimus on romuttanut tämäntyyppiset yleistävät käsitykset lihavuuteen johtavista syistä. Ei painopudotus, saati saavutetussa painossa pysyminen, ole pelkästään kiinni tahdonvoimasta. Kyse on paljon monimutkaisemmasta ongelmavyyhdestä, joka tietyssä pisteessä katsotaan sairaalloiseksi lihavuudeksi.
Rajana on pidetty 40BMI painorajan ylittävää painoindeksiä. Tällöin lihavuus siis käsitetään sairaudeksi, jota hoidetaan kuten mitä tahansa vakavaa, terveyttä - jopa henkeä uhkaavaa oireyhtymää. American Medical Association luokitteli(6/2013) lihavuuden sairaudeksi. Järjestö perusteli päätöstä muun muassa sillä, että monet ylipainosta kärsivät amerikkalaiset eivät ole voineet saada syömis- ja liikuntatottumuksiinsa apua lääkäriltä, sillä heidän vakuutuksensa kattaa ainoastaan sairauden hoidon. Kun lihavuus on sairaus, tämä ongelma poistuu. 
Ennen kuin kävin Terveystalon lihavuusleikkausinfossa, olin sitä mieltä, että amerikkalaisten innolla luokitella lihavat sairaiksi, on todellisuudessa tehty karhunpalvelus lihavia kohtaan. Kuinka kätevää onkaan pistää lihavuus sairauden piikkiin ja ykskaks: ylensyömisestä aiheutunut lihavuus liitännäisongelmineen johtuu kaikesta muusta kuin siitä, että lihava on siitä itse vastuussa. Tai sillä tavalla ainakin läskirasistit asian haluavat ymmärtää, mikäli asian tiimoilta käytyä nettikommentointia mielii analysoida. Lihaviin kohdistuvaan syrjintään ja ennakkoluuloihin törmää kaikkialla, niin työpaikoilla, harrastuksissa, keskustelupalstoilla kuin mediassakin. Osa televisio-ohjelmista sisältää piilosyrjintää, mutta toisaalta vallitseva trendi ohjelmaformaateissa tuntuu muutenkin olevan julkinen nolaaminen ja sen tuominen kaiken kansan töllisteltäväksi. Yleisen mielipiteen valossa lihavaa pidetään yksinkertaisena ja tyhmänä. Mutta mitä voisi sanoa kuvankauniista, hoikasta henkilöstä, joka ehdoin tahdoin suostuu paljastamaan kaikkein intiimeimmätkin puolensa saadakseen julkisuutta ja huomiota?  
Jokaisen lihavan elämää varjostaa jatkuva syyllisyys ja itseinho. Sikäli vastuun jakautuminen myös muualle kuin yksinomaan lihavan omalle kontolle, on lihavuudesta kärsivän psyyken kannalta suuri huojennus, mikäli lihavuutta peilataan sen sairaudeksi luokittelun näkökulmasta. Huolimatta siitä itsestään selvästä tosiasiasta, että lihava on toki itse jokaisen suupalansa ehdoin tahdoin suuhunsa laittanut.
Terveystalon infossa ymmärsin ensimmäisen kerran ongelmien monisyisyyden. Lihavuuteen vaikuttavat muiden muassa geneettiset seikat sekä opitut syömistavat. Lisäksi oman lisänsä tuovat hormonaaliset - ja persoonakohtaiset tekijät.
Suuri merkitys on myös psykososiaalisilla - ja elinympäristöstä heijastuvilla vaikutuksilla. Lihavuuden syntymekanismeihin vaikuttaa se, minkälaisista ”psyykkiskemiallisista palikoista” persoona koostuu. Se selittäisi sen, kuinka altis kukin on reagoimaan erilaisiin ulkoapäin tuleviin houkutuksiin ja impulsseihin, joita on jatkuvasti esillä tässä ajassa jossa elämme? Ja kuinka paljon itse muokkaamme väärillä syömistottumuksilla tuota psykofyysistä mielihalukeskustamme. Sillä jos jonkun väittämän mukaan juopoksi voi opetella juomalla, niin syöpöksi voi todellakin tulla jatkuvasti syömällä yli tarpeen.
Kun olin viimeksi ravintoterapeuttini Anette Palssan vastaanotolla, hän kertoi tutkimuksesta, jossa verrattiin aivoärsykeimpulsseja lihavan ja normaalipainoisen aivoissa. Kun kummallekin näytettiin kuvaa herkkuja notkuvasta lautasesta, reaktio oli erilainen sairaalloisesti lihavan aivoimpulsseissa verrattuna normaalipainoisen aivoihin. Mikä tekee asiasta vieläkin kiehtovamman, todettiin myös, että leikkauksen jälkeen lihavan reaktiot herkkulautaskuvaan muuttuvat samalle tasolle kuin nk. normaalipainoisenkin. Tämä voisi indikoida sitä, että voimme opettaa suolistohormoneitamme ja aivokemiaamme, säätää psykofyysiikkaamme tahtomaamme suuntaan. Helppoa se ei ole ja kaikki muutokset tapahtuvat hitaasti. Mutta muutos on silti mahdollinen, ainakin mikäli tuohon tutkimukseen on uskominen.  
Energiantarve ja ruokailutottumukset ovat muuttuneet radikaalisti vuosituhansien saatossa eikä ihmisen fysiologia ole mukautunut nopeasti vähentyneeseen energiankulutukseen.
Jo kivikauden ihmiset tankkasivat ravintoa aina kun siihen tuli tilaisuus. Isovanhempamme niin ikään söivät varastoon aina, kun ruokaa saivat, erityisesti sota-aikana, jolloin lähes kaikesta oli pulaa. Silloin evästä ei ollut poimittavissa kaupan hyllyiltä kuten nykyään. Silloin ei myöskään tarvinnut olla ravintotieteilijä, jotta osaisi löytää ravintoarvoltaan ideaalisimpia vaihtoehtoja tarjolla olevista sadoista samantyyppisistä, niin kutsutuista terveysvaikutteisista tuotteista.
Entisaikaan elämä oli vaatimatonta ja yksinkertaista. Paikasta toiseen siirryttiin jalan ja pidemmät matkat poljettiin pyörällä. Kalorien kulutus kävi luonnostaan, kun liikkeessä oltiin jatkuvasti. Kotitöissä arkiset askareet olivat fyysisesti hyvinkin kuormittavia, ja suuri osa tarjolla olevasta palkkatyöstäkin oli ruumiillista ulkotyötä. Hyötyliikunnan lisäksi ei ollut tarvetta saada muuta liikuntaa, jotta paino pysyi kurissa. Lapsetkin leikkivät pääasiassa ulkona, kesällä juosten ja uiden. Talvella hiihtäen ja luistellen.
Mutta jotta ei tyystin yksinkertaistettaisi tätä asiaa, on hyvä muistaa, että niin ikään ennen vanhaan jotkut lihoivat, vaikka syömistottumukset ja kalorikulutus olivat, ainakin näennäisesti, lähes samanlaiset kuin muilla. Tämän selittänevät yksilölliset tekijät, kuten perimä ja taipumus lihomiseen. Näiden lisäksi on hyvä huomioida kotikasvatuksen, tapojen ja tottumusten merkitys. Kuten se, miten lapsuuden kodissa on suhtauduttu ruokaan ja ruokailuun. Kuinka paljon lautaselle kasataan ruokaa, syövätkö muutkin perheessä suuria annoksia jne.  
Nyt nökötetään tietokoneen äärellä aktiivisuusrannekkeen kertoessa, milloin olisi aika nousta ylös jaloittelemaan. Koneet tekevät kotityöt ja ravintoköyhät einesvalmisteet valmistuvat hetkessä mikrossa tai uunissa. Vaihtoehtoisesti voi surahtaa kotikadun pitseriaan tai hampurilaisbaariin nauttimaan pikaruokaa. Vaatii todellista tahdonlujuutta, jos mielii pyrkiä pois huonoista tavoista ja tottumuksista, joihin nykyinen elämänmeno meitä ohjaa. On paljon vaivattomampaa lösähtää tv:n ääreen ja korkata pullo olutta kuin lähteä lenkille tai kuntosalille työpäivän päätteeksi. Puhumattakaan siitä, että olisi viitseliäisyyttä suunnitella ruokailut ja kaupassa käynnit etukäteen.  Varata tarpeeksi aikaa ruuan valmistukselle ja siitä nauttimiselle.
Lihavuuteen taipuvaiselle yksi suurimpia kompastuskysymyksiä on sopivista annoskooista päättäminen. Ennen jokaista ateriaa on valinnan edessä; miten suuri määrä ruokaa on tarpeeksi. Ja miten torjua mielihalu ottaa lisää, jos tuntuu, ettei ole saanut riittävästi. Mielihalukeskus lähettää vääristyneitä signaaleja, joita olisi kyettävä vastustamaan. Silti järki sanoo, että syöty ateria on aivan sopiva eikä lisää tarvita.

Alkoholisti ei joudu riippuvuutta aiheuttavan nautintoaineen kanssa tekemisiin kuin silloin tällöin, ja hän voi pyrkiä välttämään sosiaalisia tilanteita, joissa houkutus tulee liian lähelle. Huumeiden käyttäjä joutuu vieläkin harvemmin tilanteeseen, jossa ainetta olisi vapaasti tarjolla. Päinvastoin. Hän joutuu näkemään paljon vaivaa saadakseen käsiinsä himoitsemaansa myrkkyä. Sen hankintaan voi sisältyä jopa rikollista toimintaa, jolla huumeet saa rahoitettua. Ruokaholisti sitä vastoin on päivittäin useita kertoja valinnan edessä, mitä syödä ja kuinka paljon. Sillä jokaisenhan on syötävä. Ihan joka päivä.

Kommentit

  1. Kiitos blogistasi! Samassa veneessä ollaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentistasi! Ihanaa kuulla, että siellä ruudun tai lasin toisella puolella joku lukee ja tykkää <3 Kaikkea hyvää Sinulle!

      Poista

Lähetä kommentti

Olet tervetullut kommentoimaan postauksiani. Mutta tässä blogissa ei suvaita vihapuhetta eikä epäasiallista käyttäytymistä.
Ota yhteyttä myös tätä kautta, mikäli olet kiinnostunut yhteistyöstä.