29. luku Näkkileipää!

24.8.2015

Näkkileipää ja maksamakkaraa! Miten ihanaa. Luin somesta, että näkkäri käy vaikka heti leikkauksen jälkeen, sillä se hajoaa suussa sopivaksi sössöksi. Lisäksi se edistää suolentoimintaa runsaan kuitupitoisuutensa vuoksi. Toimii!

Soitin Laakson sisätautien polille peruakseni lähetteen lihavuusleikkaukseen, jossa siis olen edelleen jonossa konsultaatioon ja painonhallintaryhmään. Ja jonne työterveyslääkärini kirjoitti lähetteen jo alkukesällä. Sain kesäkuun lopulla postitse ilmoituksen saapuneesta lähetteestä. Siinä kerrottiin, että tulen saamaan ajat tutkimuksiin ja/tai lääkärin vastaanotolle 4-6 kuukauden kuluessa.

Ihan mielenkiinnosta kysyin puhelimessa kuinka julkinen hoitopolku toimii.  Sain tietää, että säästösyistä painonhallintaryhmät aloittavat kaksi kertaa vuodessa – keväisin ja syksyisin. Siellä lihava aloittaa ryhmän tukemana omatoimisen vähäenergisen dieetin, käy erilaisissa tutkimuksissa ja erilaisilla asiantuntijoilla kuten ravintoterapeutilla, Endokrinologian lääkärillä jne. Tarkoitus on testata lihavan motivaatiota ja kykyä sitoutua mittavaan elämäntaparemonttiin. Todellisuudessa lihavaa painostetaan tiukkaan painonpudotukseen ja jos hän ei ole siihen kykenevä, asia ei välttämättä etene leikkaukseen asti. Olen kuullut kerrottavan, että joskus jopa asiakas on käännytetty leikkurin ovelta, jos tämä ei ole saanut pudotettua 6-8 % painostaan, mikä on asetettu tavoitteeksi. Toki käytännöt vaihtelevat paljon kunnittain.  

En ymmärrä mikä idea on siinä, että lihava joutuu käymään läpi pitkän, kivikkoisen tien, jotta hänet kelpuutetaan leikkaukseen. Varsinkin kun oma lääkäri on jo antanut asialle siunauksensa ja kirjoittanut lähetteen leikkaukseen. Oma lääkäri, jos joku, tietää koko potilashistoriikin kaikkine epätoivoisine laihdutusyritysvaiheineen. Ja tullut siihen lopputulokseen, että lihavuusleikkaus on täysin perusteltu ja ainoa mahdollisuus hoitaa ongelma kuntoon. Miksi lihavaa kyykytetään ja nöyryytetään julkisen terveydenhoidon puolella? Ei ihme, että leikkaustilastot osoittavat lihavuusleikkausten määrän olevan edelleen samassa, kuin ne ovat olleet jo vuosien ajan. Samaan aikaan muissa pohjoismaissa leikkauksia tehdään kymmenen kertaa enemmän. Puhumattakaan Yhdysvalloista, joissa leikkausten määrä 300000 vuodessa. Sitä ei toki voi rinnastaa Suomeen, jossa siis leikkausmäärät ovat olleet 900 luokkaa. Mutta siitä huolimatta on päivänselvää, että tarve olisi moninkertainen.

Käsittämätöntä, että julkisilla varoilla maksetaan mieluummin diabeteshoitoja ja – lääkkeitä tai verenpainepotilaiden lääkkeitä, vaikka osalta em potilaista vaivat saataisi lihavuusleikkaushoidolla kuntoon. Ja tässä on vain muutama esimerkki sairauksista, joihin leikkauksella voitaisi merkittävästi vaikuttaa. Jaksan ihmetellä sitä, kuinka lyhytnäköisesti lihavuutta ja sen oheissairauksia julkisella puolella hoidetaan. Se näkyy myös siinä, jos erehdyt hakemaan Kelalta korvausta yksityispuolella tehdystä lihavuusleikkauksesta.  Saat anomuksesi bumerangina takaisin. Terveystalolta kertoivat, että turha hakea, eurollakaan Kela ei tue sitä, että potilas haluaa hoitaa itsensä kuntoon ja lisätä elinvuosiaan tunnollisena veronmaksajana.

Meinaan hankkia halpisversion ulkoporealtaasta maalle. Vaikkei ollenkaan olisi varaa. Mutta teen sen ihan piruuttaankin. Olen elossa ja haluan palkita itseni rohkeudestani ja uskaltautumisesta heittäytyä johonkin niin suureen ja mullistavaan. Lainaa on jo suut ja silmät täynnä, mutta nyt olen investoinut terveyteeni ja jaksan puurtaa töissä kuin uudestisyntyneenä. Nyt minulla on voimia kantaa raskasta velkataakkaa, tehdä töitä ja lyhentää velkaani.  Kiitos sen, että ymmärsin tilanteeni ajoissa ja ryhdyin toimeen asian korjaamiseksi. Ja lisäksi minulla oli siihen mahdollisuus, olenhan vielä työkykyinen ja sitä kautta maksukykyinen. Se, että tein tämän kaiken Ilman julkisen puolen terveydenhuollon ymmärrystä, saati tukea, tekee asiasta vieläkin hienomman.

Mutta kuinka paljon on niitä, jotka väsyvät kesken odotuksen. Sairastuvat muiden vaivojensa lisäksi masennukseen ja luovuttavat, ennen kuin maaliviiva häämöttää? Kun tällainen henkilö joutuu mielenterveysongelmiensa vuoksi laitoshoitoon vuosien ajaksi, kuinka kalliiksi se tulee yhteiskunnalle?

Jos tämä blogi herättää tunteita, keskustelua ja sitä kautta edes pienen valonpilkahduksen lihavuushoidon surkeaan tilaan, koen onnistuneeni. Lisäksi olen yksi niistä, jotka uskovat siihen, että yksi ihminen voi vaikuttaa…onhan se nähty jo somen kautta, kuinka jonkun yksittäinen mielipide saattaa saada lumipalloefektin aikaiseksi. Kaikkihan lähtee asenteista ja yleisestä ilmapiiristä. Jos minun täytyy antaa kasvot tälle sairaudelle jotta se aikaansaisi muutoksen, olkoon niin. Kunhan siitä on seurauksena edes pieni tuuppaus luutuneisiin ennakkoluuloihin ja vääristyneisiin asenteisiin sairaalloista lihavuutta kohtaan.

Ei ole ihme, että lihavuusleikkauksen läpikäyneet haluavat pitää asian piilossa ja salata sen työtovereiltaan, tuttaviltaan, sukulaisiltaankin. Jos tutkimuksiin asenneilmapiiristä lihavia kohtaan on uskominen, lihavat yleistetään epäonnistujiksi, ja jos lihava haluaa hoitaa ongelmansa suostumalla siihen, että hänen vatsalaukustaan tehdään kananmunan kokoinen, hän on vieläkin suurempi luuseri, ehkä hitusen epätoivoisempi sellainen. Jostain syystä mielikuva leikkauksella hoidettavasta ylipainosta näyttäytyy rasvaimun kaltaisena pikalaihdutustaikatemppuna.

Jos lihava kamppailee kilojensa kanssa ja lihoo lisää jokaisen epäonnistuneen laihdutusyrityksensä jälkeen, se on yleisen mielipiteen perusteella odotettavissa ja jonkun kummallisen nyrjähtäneen ajatusmallin mukaan jopa hyväksyttävissä. Ihmisluonne on sellainen, että se sisimmässään hykertelee toisen onnettomuudelle.

Ja mikä on auringossa paistatellessa, kun lihava pysyy samanlaisena säälittävänä luuserina kuin ennenkin. Hän on muulle maailmalle vaaraton ja näkymätön, jonka paikka on siellä missä toisten lihavien – mitättömyyksien joukossa.

Toivon etten kuulosta vanhalta kärttyiseltä hapannaamalta, joka toistaa itseään. Se ei ole tarkoitus. Yritän ymmärtää ja katsoa asioita laajemmin, ottamalla jopa huomioon käypähoitosuositukset, joihin Laakson sisätautipolin hoitajakin vetosi hoitopolun mutkikkuutta puolustaessaan. Käypä hoito -suosituksen mukaanhan leikkausta tulee edeltää ns. konservatiivinen lihavuuden hoito, ja noin seitsemän prosentin painon pudotus. Lisäksi vaatimuksena on osallistuminen ryhmämuotoiseen laihdutukseen, joka usein aiheuttaa pahan pullonkaulan asian etenemiselle. Kuten Laakson poliltakin kerrottiin, heillä ryhmät aloittavat vain kahdesti vuodessa. 

Olen varma, että asiat voitaisiin tehdä järkevämmin, kevyemmällä byrokratialla, jos siihen olisi vain oikeanlainen tahtotila. Jos julkinen suhtautuminen lihavuusleikkauksiin olisi myötämielisempi, vähemmän syyllistävämpi, mutta sen sijaan kannustavampi, se eittämättä vaikuttaisi lihavuuskeskusteluun kaikilla tasoilla, kaikilla foorumeilla.