32. luku Elämäni lihavana part II

29.7.2015


Kun olen lähdössä kotoa kylille, joka kerran jo etukäteen kauhistelen, kuinka mahdun:

-       bussin penkkiin, jossa aina istun vain puolella kankulla, jos joku istuu jo valmiiksi ikkunan viereisellä penkillä. Jos pääsen ensin istumaan tyhjälle penkkiriville, kukaan ei mielellään tule istumaan viereen. Yleensä aina yritän löytää istumapaikan, sillä vieläkin tukalampaa on, jos joudun jäämään käytävän tukkeeksi ruuhkabussissa.
-       leffateatterin penkkiin ja ennen kuin saan ahdettua itseni omalle paikalleni, survon ihmisten varpaat vyöryessäsi heidän ohitseen. Viimeksi teatterin penkit olivat niin kapeat, että koko elokuvanautinto meni ohi reisien ollessa hirveässä puristuksessa kuin ruuvipenkissä.
-       konserttisalin penkkiriville, jossa mitä todennäköisimmin istun osaksi naapurin päällä. Ja kun viimeksi kapusin ne sadat porrasaskelmat Stadionilla paikalleni, joka sijaitsi sillä vihoviimeisellä piippuhyllyllä, niin kyllä olivat reidet hapoilla. Kun on kavunnut huohottaen rappusmaratonin, ei väliajalla halua liikahtaakaan paikaltaan. Silloin on hyötyä seurapiirirakosta, mikäli sellaisen sattuu omaamaan.
-       ravintolan tuoliin, jos olen menossa sellaiseen paikkaan, jossa en ole ennen käynyt. Mikäli itse päätän ravintolan, valitsen sellaisen, missä ei ole käsinojallisia tuoleja – vinkki ravintoloille ja kaikenlaisten julkisten tilojen suunnittelijoille. Esimerkiksi useissa odotustiloissa on kapeita, käsinojallisia tuoleja, joihin lihavan peppu ei kerta kaikkiaan mahdu.
-       hissiin, jossa on jo porukkaa. Kun puolitäyteen hissiin pungertaa lihava, niin kyllä satelee hyisiä katseita!
-       julkisten tilojen vessankoppeihin. Joskus on käynyt mielessä, minkälaisille mini-ihmisille joitakin vessoiksi kutsuttuja kopperoita on rakennettu. Tarpeille päästäkseen on peruutettava sisään. Ja entäs sitten se pyyhkiminen…
Vielä muutama vuosi sitten harrastin uimahallilla - ja kuntosalilla käymistä. Kumpikaan niistä ei ole lihavan paikka.
Aiemmin kun kävin uimahallissa säännöllisen epäsäännöllisesti, minulla oli vielä miinusnäköä reippaanlaisesti. Silloin saatoin kulkea omassa valheellisessa sumukuplassani, johon pitkät ja arvostelevat katseet eivät ulotu. Nyttemmin olen leikkauttanut silmäni laserilla, joten pystyn tallettamaan jokaisen vilkaisun, joka pysähtyy hieman liian pitkäksi aikaa keskivartaloni tienoille. Ne kaikki sanovat samaa, mitä ihmettä tuo punkero tekee liikuntaa harrastamassa? Ei maksa vaivaa, sillä millään kuntolaitteen veivauksella ei ole lopputuloksen kannalta suurtakaan merkitystä.
Ja toisaalta, oikeassahan nuo sporttiset salibarbit ja – barbaarit ovat olleet: kuntoilu ei ole meikäläisen lihasmassaa kasvattanut. Tai vaikka olisikin, ei se läskimassan alta näkyisi. Massaa on toki tullut vuosien saatossa lisää, mutta se on vääränlaista ja sitä on tullut vääriin paikkoihin.
Joskus muinoin, ehkä -80 luvun puolen välin jälkeen, ihmisiä yritettiin saada uimaan, kuntopoluille ja – saleille kansallisten terveyskampanjoiden tiimoilta. Muistan, että tuolloin myös uimahallien ilmoitustauluille ilmestyi asiaan liittyviä mainosjulisteita. Niissä poseerasi keski-ikäinen, mahakas mies ja alla oli testi: Tule sellaisena kuin olet! Se oli aikaa, jolloin tapahtui kollektiivinen herääminen siihen, että kansa lihoi lihomistaan. Yhteiskunnan murroksessa ruokailun asema, tavat ja merkitys, olivat muuttuneet radikaalisti. Puolivalmisteita ja eineksiä käytettiin yhä enemmän, samalla kuitenkin oltiin yhä kiinnostuneempia kokkailusta ja erilaisista ruokakulttuureista. Tavallinen kansa, joka ei juuri gourmet annoksista piitannut, oli luisumassa turmiolle makkaran massuttamisessaan ja oluen latkimisessaan. Tuolloin löydettiin monia ajan henkeä kuvaavia uudissanoja kuten sohvaperuna, kun haluttiin esitellä sukupolvea, joka vietti yhä enenevässä määrin aikaansa tv:n äärellä herkkuja napostellen. Siitä alkoi erilaisten dieettien esiinmarssi, joista ehkä tunnetuimpana Atkinsin vallankumouksellinen dieettiopas, joka löytyi jokaisen keski-ikäisen kulinaristin ja paino-ongelmaisen kirjahyllystä.
Vaikka joka kevät naistenlehdet pursuavat toinen toistaan kannustavampia painonpudotusohjelmia, ei mikään tunnu pysäyttävän lihomisepidemiaa. Se vyöryy kaduilla, liikuntapaikoilla, ravintoiloissa ja tavarataloissa. Jopa työpaikoille ja kouluihin lihavat tuppautuvat kiusaksi asti. Siltä ei voi välttyä, eikä ongelmalta sulkea silmiä. Mitkään vallankumoukselliset dieetit ja kunto-ohjelmat eivät pysäytä läskin mahtia. Ja kuten tässä opuksessani on toivottavasti tullut selväksi, eivät mitkään poppaskonstit auta ylipainon hillitsemiseen. Energiamäärän tankkauksen ja kehon kulutuksen täytyy olla balanssissa, muuten tulokset näkyvät – ja hyllyvät vyötäröllä. Lihavuuden hoidossa ei ole oikotietä onneen. Kurinalaisuus ja pitkäjänteisyys, niitä ominaisuuksia kysytään. Mutta tärkein on kuitenkin ymmärrys siitä, että kokonaisvaltainen ja pysyvä elämäntapamuutos on ainoa oikea tie ja lopullinen ratkaisu, jos itsestään tahtoo huolehtia.    
Jossain vaiheessa täytyy antaa sijaa asialliselle dialogille vihapuheiden sijaan. Ja tunnustaa, etteivät kaikki ole kykeneviä hoitamaan paino-ongelmaansa itse, omin avuin. Me olemme eri tavalla rakennettuja, mutta ei se tee lihavasta silti yhtään huonompaa ihmistä, kuten valtamediassa ja somekeskusteluissa tunnutaan ajateltavan. Toki aikakauslehdet ja uutisointi ylipäätään pyrkii käsittelemään lihavuutta asiallisesti tai vähintäänkin neutraalisti. Mutta silti rivien välit ovat täynnä piilorasismia, sillä lihavuutta pidetään luonteenvikana, jos se halutaan kiteyttää yhteen sanaan. Lihavuus on luonteenheikkous, joka ulottuu lihavan jokaiselle elämän osa-alueelle. Jos kerran lihava ei saa itseään kuntoon, hän on yhtä lepsu työssään ja kaikessa muussakin, mihin hän ryhtyy. Tämän ajattelumallin mukaan lihavuus siis määrittelee ihmisen koko persoonan.
Kuinka valmiita ollaan hyväksymään erilaisuutta ja ymmärtämään, että jokainen on aivan yhtä arvokas, kokoon tai ulkonäköön katsomatta? Toisaalta kun seuraa uutisointia, ei voi olla huolestumatta, miten radikaalit ääriliikkeet jälleen jylläävät otsikoissa. Surullista on huomata, miten lyhyt on ihmiskunnan muisti. Jos vihapuheita suvaitaan, rasismille annetaan jälleen tilaa nousta ja kukoistaa. Silloin ollaan vaarallisella tiellä.
Välillä tuntuu niin turhauttavalta kirjoittaa näistä asioista. Emme me koskaan opi suvaitsevuutta. Onneksi tyttäreni valaa uskoa silloin, kun itsestä tuntuu, ettei tästä aiheesta ainakaan kannata vaahdota. Ei ketään kiinnosta.

Does it make a difference? I hope so.



Kommentit