35. luku Ulkonäköpaineiden ristitulessa

Onneksi julkisessa mediassa ja blogeissa on vähitellen herätty ja alettu ottaa kantaa lihavuuteen ja siihen, kuinka paljon lihavuudesta on haittaa kansantaloudellisesti puhumattakaan siitä, miten monin eri tavoin lihavuus vaikuttaa yksilötasolla kaikessa elämässä, kaikilla tasoilla.

Myös taiteessa ja muotimaailmassa lihavuus on tuotu näkyville niin, että erilaisuudesta on tullut hyväksyttävämpää. Naisten painovapauden puolesta on nähtävissä monenlaista aktivismia ja liikehdintää. Burleskiesiintyjät ja XL-mallit näkyvät elokuvissa, näyttämöillä sekä muotinäytöksissä ja mainoksissa. Keväällä 2016 Raisa Omaheimon kirjoittama ja esittämä Läski-näytelmä herätti paljon huomiota ja keskustelua. Miehet sitä vastoin kuittaavat edelleen lihavuutensa julkisuudessa huumorilla ja heidän ulkonäköpaineensa onkin mediassa lähinnä sivuutettu.

Erityisen ilahduttavaa on ollut seurata alkuvuoden 2017 Ylen ja ”kapinajohtaja” Jenny Lehtisen alkuun saattamaa Vaakakapinaa (verkossa ja sosiaalisessa mediassa sekä TV:ssä), jonka idea pähkinänkuoressa on muokata yleistä kehonkuvan ajattelumallia positiivisempaan ja armollisempaan suuntaan. Vaakakapinalla on omat nettisivut, http://yle.fi/aihe/vaakakapina, jossa on halutessaan mahdollista saada asiantuntija-apua painonhallintaan kohti pysyvää ja tervettä elämänmuutosta. Kapinaliikkeen motto on ”lopeta laihdutus, aloita elämä”. Kysymys onkin enemmän hyvästä olosta kuin painoindeksistä ja siitä, että voi elää hyvää elämää vaikka kehon strategiset mitat eivät täyttäisikään yleisesti ihannoituja missimittoja. Facebookissa on suljettu Läskimyytinmurtajat -ryhmä, jossa syvällisemmät, yksityiset vertaistukikeskustelut käydään.  

Koska ryhmän jäsenyys edellyttää vaitioloa ja hienotunteisuutta sen jäseniä kohtaan, en voi lainata enkä kommentoida keskusteluja, joita ryhmän sisällä käydään. Mutta sen verran voi varmasti sanoa, että nuorten naisten huonovointisuus on mielestäni asia, johon julkisen terveydenhoidon tulisi puuttua, ennen kuin tapahtuu jotakin peruuttamatonta. Ja mielenterveyspalveluihin hakeutumiskynnystä pitäisi madaltaa siten, että erilaiset palvelumuodot olisivat kaikkien saatavilla.  Nythän esimerkiksi akuuteissa mielenterveyden kriiseissä täytyy käytännössä yrittää itsemurhaa saadakseen välitöntä, laitospaikkahoitoa. Ja on tavattoman surullista, jos apua saadakseen on oltava niin epätoivoinen, että ainoaksi vaihtoehdoksi jää itsemurhayritys, vaikka se sitten olisikin tarkoitettu lähinnä hätähuudoksi päästä hoitoon.

Olen lukenut järkyttäviä ja hätkähdyttäviä tarinoita ja tutustunut sydämen särkeviin ihmiskohtaloihin tuossa suljetussa keskusteluryhmässä. Se kaikki on vahvistanut samaa, josta HS uutisoi jo 3.7.2016 Anna-Stina Nykäsen kirjoittamassa laajassa juttukokonaisuudessa. Siinä yli 17000 suomalaista kertoi omakohtaisia kokemuksiaan siitä, miten ylipainoisia haukutaan Suomessa. Huono kohtelu ja syrjintä haittaavat ylipainoisen elämää enemmän kuin terveysongelmat. Kaikista tylyimmät kommentit ovat tulleet lääkäriltä ja omalta äidiltä, kertoo yksi vastaajista.

http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002908799.html

Mitä tästä pitäisi ajatella? Jos jo varhaislapsuudessa perusturva on murskattu kodin ja viranomaisten tahoilta, ei liene yllätys, että nuoret voivat pahoin niin kutsutussa hyvinvointiyhteiskunnassamme.

Tässä kooste HS:n kyselystä:

Näin suomalaiset kertoivat Helsingin Sanomien kyselyssä. Siihen tuli netissä yli 17 000 vastausta. Yli neljätuhatta myös kirjoitti kokemuksiaan avovastauksiin. Kyselyn laati Jyväskylän yliopiston tutkijaryhmä.

Selväksi tuli, ettei lihavuus todellakaan ole vain terveyteen liittyvä asia.

”Lihavuus on monelle sosiaalinen ongelma enemmän kuin terveydellinen ongelma. Vaikka lihavuudesta puhutaan usein terveyden kautta, ihmisten kokemukset ovat ihan muuta”, sanoo tutkija Hannele Harjunen Jyväskylän yliopistosta.

Painon kasvaessa alkaa huomauttelu, ja kun painoa vielä tulee lisää, rupeaa saamaan huonoa kohtelua työpaikalla, terveydenhuollossa ja palvelutilanteissa, tulee sosiaalisia paineita ja mahtumisongelmia. Ne haittaavat ylipainoisten elämää enemmän kuin terveysongelmat.

Tutkimuksen tulosten mukaan onnellisuus vähenee sitä mukaa, kun paino kasvaa, ja näin käy iästä, sosiaalisesta asemasta ja perhemuodosta riippumatta, kertoo aineistoa analysoinut sosiologian professori Terhi-Anna Wilska Jyväskylän yliopistosta.

”Tyytyväisyyttä vähentää todennäköisesti lihavuuden aiheuttama stigma. Lihavuuden myötä ihmiset saattavat kokea syrjintää, häpeää ja syyllisyyttä”, hän sanoo.

”Erakoiduin yli kolmeksi vuodeksi kotiini tuntemattoman nuoren miehen läskiteltyä minua ja syljettyä päälleni torilla keskellä kirkasta päivää. Liikalihavuus tuntuu olevan useimmille muille ihmisille tärkein minua ja persoonallisuuttani määrittävä tekijä.” Kertoo yksi kyselyyn vastanneista.

Olennaista on, että lihavuudesta seuraa paljon muitakin ongelmia kuin huomauttelua. Kun painoindeksi on yli 30, voi tulla ongelmia työpaikkahaastatteluissa, palveluiden saamisessa ja mahtumisessa, selittää Harjunen. Tuolit ovat liian pieniä, turvavyöt eivät yllä kiinni, sopivia vaatteita on vaikeampi löytää...

Muutama kyselyyn vastanneista kertoi näin:

”Löydän itseni miettimästä, olenko todella näin iso, ja kauppareissun jälkeen kysymys kypsyy lopulta johtopäätökseksi: olen niin iso, että minua varten on kaupassa oma osastonsa. Kengätkin myydään numeroittain, mutta ei niitä jaeta erikseen ’normaaleihin’ ja ’tosi isoihin’, joten miksi niin tehdään vaatteilla?”

”Kamalinta on mennä huvipuistoon. Haluaisi mennä lapsensa kanssa laitteisiin, mutta kaikissa ei mene turvakaaret kiinni. Se on nöyryyttävää.”

Ylipaino vaikuttaa myös työelämässä. Siitä kirjoitettiin vastauksissa paljon.

”Työhaastatteluissa olen usein nähnyt pettymyksen tai inhon ilmeen, kun olen kävellyt sisään haastatteluhuoneeseen. Läskiä työntekijää ei herkästi palkata, koska se on kaikkien mielestä laiska eikä jaksa.”

Monet ylipainoiset kokevat, että joutuvat lähtemään elämässä kuin takamatkalta päästäkseen samaan asemaan kuin muut.

Hoikkuus ja trimmattu ulkonäkö liitetään uusliberaaliin ajatteluun, jossa lihavuus nähdään tehottomuuden ja rappion merkkinä. Ja terveyttäkin arvotetaan talouden mittarein.

Osa vastaajista on itse terveydestään huolissaan ja haluaisi laihtua. Mutta miten? Monessa kunnassa tilanne on se, ettei terveyskeskuksesta saa mitään hoitoa ylipainoon. Näin totesi Helsingin yliopiston lihavuustutkimusyksikön apulaisprofessori Kirsi Pietiläinen HS:ssa tänä keväänä (28.4.). Pietiläinen oli huolissaan siitä, että ylipainon hoito on Suomessa mennyt takapakkia eikä esimerkiksi lihavuusleikkauksia tehdä tarpeeksi.

Keskustelu lihavuudesta on täysin ristiriitaista, sanoo tutkija Harjunen. Tämä näkyy sekä kyselystä että julkisesta puheesta. Vaikka muka on kyse terveydestä, huomio kiinnittyy ulkonäköön ja painoon.

Ihminen voi olla lihava ja terve. Terveyttä voi lisätä esimerkiksi liikunnalla, vaikka paino ei putoaisikaan. Mutta liikuntaan voi olla korkea kynnys, kun pelätään, miten muut suhtautuvat.

”Jos oltaisiin oikeasti huolissaan lihavien terveydestä, ei huudeltaisi loukkauksia, kun he kuntoilevat. Mitä lihavampi vastaaja, sitä enemmän hän koki urheilutilanteissa huonoa kohtelua”, Harjunen sanoo.

Lihavuudesta on tehty osa viihdebisnestä, tosi-tv:n materiaalia. Mikä muu terveysongelma voisi olla samassa asemassa? Jos lihavuus olisi ensisijaisesti suuri terveysongelma, suhtautuminen olisi toisenlaista, uskovat tutkijat.

”Ei sydäntautipotilaita tai kuuroja kohdella niin, että koko kansakunta mediaa myöten vinoilee heille koko ajan”, tutkija Harjunen sanoo.

On aika tunnustaa suoraan, että kyse on paljon muusta kuin terveydestä. Eikä terveys tällä menolla parane.

Ihmiset on jätetty yksin ratkaisemaan sosiaalista ongelmaa, tutkija Harjunen sanoo.

Ylipainoisen ihmisen onnellisuus, tyytyväisyys elämään, hyvinvointi ja jopa terveys eivät ole vain itsestä kiinni. Kun vastaajat kertovat hyvistä kokemuksista ja siitä, mikä heitä on auttanut, yhä uudelleen toistuu sama asia: tärkeitä ovat toiset ihmiset. Yksikin ihminen voi riittää.

Paineet laihduttamiseen tulevat vastaajien mukaan usein kotoa, omalta perheeltä, sekä terveydenhuollosta. Avovastauksissa ne nousevat esiin yhä uudelleen.

”Eniten ongelmia on ollut kasvuvuosina suhteessani äitiini, joka nalkutti syömisestäni, ja terveydenhoitajat olivat aina kimpussani, elin hirveän painostuksen alla.”

Kuka sitten on lihava ja kuka on normaalipainoinen? Lääketieteellisesti sen kertoo paino­indeksi eli BMI-arvo, joka on pituuden ja painon suhdeluku. Maailman terveysjärjestön eli WHO:n painoindeksiluokitus menee näin: sairaalloinen alipaino, merkittävä alipaino, normaalia alhaisempi paino, normaali paino, lievä ylipaino, merkittävä ylipaino, vaikea ylipaino, sairaalloinen ylipaino.

”On vain kapea tila, joka on normaali – ja silloinkin pelkää muuttuvansa. Hoikkuuden paineesta puhuvat kaikki, myös normaalipainoiset”, Harjunen sanoo.

Se, miten ympäristö suhtautuu lihavuuteen, tulee räikeästi esiin, kun paino muuttuu. Niin kertovat monet vastaajat.

”Tuli sellainen tunne, että minut otettiin ensimmäistä kertaa ammatillisesti ’tosissaan’, kun olin saavuttanut normaalipainon. Se oli jotenkin järkyttävä havainto, koska itse tiesin, etten ollut ammatillisesti yhtään sen pätevämpi.”

”Vuonna 2008 laihdutin yli 80 kiloa ja huomasin, kuinka suhtautuminen minuun muuttui täysin. Osaltaan se oli jopa pelottavaa, koska olin aina aiemmin ollut ylipainoinen. Sain kutsuja treffeille, juhliin, urheilemaan, rannalle, ja tunsin lähestulkoon olevani julkkis. Näitä kutsuja sateli ihmisiltä, jotka olivat olleet elämässäni vuosikausia. Nyt olen uudestaan lihava, ja jälleen huomaan sen, että minua kohdellaan kuin olisin jotenkin vajaaälyinen. Voitte myös uskoa, että kutsujen määrä vähenee sitä mukaa kun kiloja tulee lisää.”

Onnellisuus vähenee tutkimuksen mukaan saamaan tahtiin, kun paino nousee. Näin käy kaikille, eikä se riipu iästä, ammatista, asemasta, sukupuolesta tai perhetilanteesta.

Normaalipainoiset ovat kaikkein onnellisimpia. Painon kasvaessa onnellisuuden määrä laskee lineaarisesti. Alipainoisetkin ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin lihavat.