37. luku Kaksinumeroinen puntarilukema
Nyt
se sitten tapahtui. Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä katsoin vaa`an numerot
aamutoimieni yhteydessä, kuten päivittäin on ollut tapana leikkauksen jälkeen.
Oli lähes hieraistava silmiä, sillä en millään ollut uskoa lukemaa, mikä
puntariin näyttöön ilmestyi. Olin siirtynyt satasista kymmenien puolelle. Sitä
ei ollutkaan tapahtunut ihan hetkeen, ei sitten -90 luvun puolivälin…Kiloja on
tippunut 27, housut eivät enää pysy jalassa. Kun esittelin noita löystyneitä
lempiolohousuja miehelleni, hän ehdotti, että hankkisin henkselit. Saisin
trikoopöksyistä varsin käypäset haalarit.
Olen
myynyt vanhoja jättikokoisia vaatteitani kirppareilla, jotta saisin edes pienen
osan leikkaukseen sijoitetusta rahasta takaisin. Mieheni, joka insinöörinä
tykkää laskea erilaisia asioita, on todennut, että tämän hetkisen tilanteeni
mukaan, jokainen pudotettu kilo on 370 euron arvoinen. Jos pääsen
tavoitteeseeni, jolloin kokonaispudotus olisi 50 kiloa, kilohinta laskee 200
euroon. Toisaalta jos laskisikin niin päin, mitä tämä ylipaino on tullut
maksamaan. Riittäisikö 200 e jokaista syötyä kiloa kohden?
Jotkut
vaatteista ovat olleet uusia, osassa on jopa edelleen riippunut myyntilappu
niskalenkissä. Veikkaan, että lihavilla on kaapeissaan enemmän pitämättömiä
ihanuuksia kuin niin sanotuilla normaalikokoisilla naisilla. Äkkiä ajatella asian
luulisi olevan juuri päinvastoin, sillä valikoimaa ja vaihtoehtoja on taatusti tarjolla
ihan eri dekaadeissa normaalivartalolliselle. Silti - jos totta puhutaan, ei
tätä asiaa kait kukaan ole sen kummemmin tutkinut, enkä minäkään voi nojata
faktatietoon, ainoastaan mutu-tuntumaan. Uskon silti, että lihavien kaapit
pitävät sisällään käyttämätöntä vaatetta enemmän kuin normikokoisten naisten
vaatekaapit.
Se
johtuu mielestäni kahdesta asiasta. Kun lihavan naisen päästää irti
alennusmyynnissä, hänen ostokynnyksensä on matalampi kuin norminaisen. Lihava
erehtyy tekemään ostopäätöksen helpommin siksi juuri, että on lihava. Jos
alennusmyynnistä löytyy joku vaate, joka mahtuu lihavan ylle, hän hankkii sen juuri
siitä syystä, että saa ahdetuksi ahterinsa vaatteeseen. Ei sen takia, miltä
vaate näyttää yllä tai miltä vaate tuntuu yllä. Ostopäätökseen ei liioin
vaikuta sekään, onko vaatteelle aitoa tarvetta. Mutta tämä viimeisenä mainittu
ostokäyttäytymiseen vaikuttava piirre naisessa, eli naisessa jylläävä geenivirhe,
löytynee jokanaisen dna:sta kokoon katsomatta, jos ostopäätösten
syntymekanismia lähdetään tarkemmin ruotimaan. Yleistäen voitaneen todeta, että
naisen tyyppivika lienee spontaani shoppailuhulluus, joka lähtee totaalisesti
lapasesta viimeistään alennusmyynneissä.
Kun
olin aikoinaan töissä palvelumyyjänä naisten vaatekaupassa, saatoin kantaa
asiakkaan valitsemia vaatteita tuntikausia sovituskopista kassalle. Ja kun
asiakas vihdoin sai myymäläkierroksensa valmiiksi, hän joko hylkäsi suuren osan
vaatteista kassalla tai osti ne palautusoptiolla. Ihmettelin monesti, miksi
asiakas jaksoi nysvätä vaaterekkien keskellä useita tunteja tietäen, ettei
ensinkään tarvinnut hartaudella valitsemiaan asuja.
Surkuhupaisaa
asiasta tekee se, että tässä taivastellessani naisten epäjohdonmukaista ostokäyttäytymistä,
itse toimin usein täsmälleen samalla tavalla. Shoppailen ilman mitään järkeä,
saati logiikkaa. Tai niin asian laidan täytyy eittämättä olla, sillä myös
omasta vaatekaapistani löytyy järkyttävä määrä uusia, tai lähes käyttämättömiä
vaatteita.
Eli
silmät auki ja peilin eteen: tunnistan toki edellä kuvaillun hamsterin myös itsessäni.
Muutama sananen siitäkin, mikä mielestäni on toinen syy siihen, miksi lihavalla niin
useat vaatteet jäävät kokonaan käyttämättä.
Pieni
mielikuvatuokio. Olemme päässeet sovituskopissa siihen kohtaan, että mekko
sujahtaa ylle, ja vetoketjun kiinni mennessä, purkautuu ilmoille äänetön tuuletus.
Shoppailuhurmoksessaan lihava ei kuitenkaan näe, minkä näköinen hän uudessa
koltussaan todellisuudessa on. Eikä hän hahmota todellista kokoaan, siellä
sovituskopissa peilin edessä pyöriessään. Sitä luulisi, että nimenomaan
sovituskopissa totuus tulee ilmi, jos lihava ei jostain kummallisesta syystä
aikaisemmin ole peilin kanssa tehnyt sinunkauppoja. Mutta lihavalla on
valikoiva ja vääristynyt näkö. Toisinaan kirkkaan oivalluksen hetkiä saattaa
ilmetä ja silloin lihava hetkellisesti näkee itsensä todellisessa koossaan.
Mutta suurimman osan aikaa silmät valehtelevat ja ääriviivat hämärtyvät.
Kun
alennusmyynnistä on päästy kotiin, käy useimmiten niin, että vaatekassi
lennähtää – ja unohtuu kaapin perukalle. Toisin kuin hoikat tai
normaalipainoiset kanssasisarensa, lihava ei käytä aikaa siihen, että
keimailisi uusissa vermeissään peilin edessä heti kyliltä kotiuduttuaan. Siihen
ei ole mitään syytä. Lihava tietää, ettei sellaista riepua ole keksittykään,
jolla hyllyvät lihat saisi katseilta piiloon.
Usein
riittää, että asian tietää ja tiedostaa. Sen takia lihava ei kaiva kassista
uutta vaatettaan ja pukeudu siihen. Lihava tietää jo etukäteen, miltä tuo vaate
hänen päällään näyttää riippumatta siitä, onko hän sitä sovittanut ylleen
kaupassa ollessaan.
Eri
asia on silloin, jos uusi vaate hankitaan – syystä tai toisesta - pakon edessä.
Jos esimerkiksi ne ainoat päälle mahtuvat housut ovat haaroistaan kuluneet
puhki. Tai edessä on tilaisuus, jonne joutuu pukukoodin sanelemana ostamaan
vaatteen, jota käytetään tuon yhden tilaisuuden ajan.
Mutta
mikäli vaatekauppaan mennään jostakin muusta kuin tarvesyystä, se on lihavalle
yksinkertaisesti terapeuttista lohtutoimintaa, (kuten usein syöminenkin), millä
ei ole paljoakaan tekemistä esteettisten tai ulkonäöllisten asioiden kanssa.
Mieluiten lihava käyttää samoja virttyneitä vaatteita päivästä ja tilaisuudesta
toiseen. Vaikka kaappi täyttyy vähitellen uusista vaatteista, lihava vetää
vanhat turvalliset ryysyt päälleen. Ne muu maailma on jo nähnyt ja niissä
lihavan vartalon piirteet eivät tule liikaa esille. Tai niin lihava itselle
selittää. Mitä paremmin sulautuu massaan, sitä helpompi olla.
Kun
lihava alkaa laihtua, hän sulaa ja kuoriutuu läskeistään kerros kerrokselta.
Puhutaan paljon siitä, ettei pää pysy mukana ulkonäön muuttuessa. Se on
kummallista, että kun lihava laihtuu, hän ei näe kuin hetkittäisinä väläyksinä
nuo valtavat muutokset, mitä vartalossa tapahtuu. Aivan samalla tavalla kun
lihava ei näe paisumistaan, laihtunut ei myöskään huomaa laihtumistaan. Paitsi
sitten, kun ne housut tippuvat.
Luin
artikkelin lihavuusleikatusta, joka kertoi elämästään ruumiinkuvien välissä. Hän
oli näyteikkunan ohi kulkiessaan hätkähtänyt tunnistaessaan itsensä, joka ei
kuitenkaan näyttänyt ollenkaan tutulta. Ikkunassa heijastui näkymä itsestä, tai
henkilöstä, joka aiemmin oli ollut 60 kiloa painavampi. Hän ei voinut ymmärtää,
että ikkunan edessä seisova hoikka tyyppi olikin hän itse. Jutussa toinen
lihavuusleikattu kertoi, että hän edelleen katsoi itseään saunan lauteilla kuin
muukalaista, sillä vartalo näytti täysin vieraalta. Tuttuja läskimakkaroita kun
ei enää vatsalla rölly ja reisien sekä pakaroiden ääriviivat näyttävät olevan
kummallisen lähellä.
Olen itse ollut aina pyöreä, viimeiset kymmenen vuotta sairaalloisen ylipainoinen. Minulle on käynyt vähän toisin päin, vasta nyt alan ymmärtämään miten lihava olen. Mieleni mielestä olen siellä BMI 28-30 kantturoissa ja todellisuus on BMI 46. Asia alkaa vähitellen porautumaan tajuntaani. Huvittavinta tässä on se, että minua arvosteltiin 50 kiloa kevyempänä läskiksi ja vaikka miksi. Nyt kun oikeasti ole lihava, kukaan ei sano enää mitään. Ainakaan päin naamaa. Tuo miten kuvailet lihavan suhdetta vaatteisiin on mainio, näinhän se juuri menee. Ostetaan hurmiossa kaikki rätit mitkä ikinä mahtuu päälle, sitten ne jäävät niihin pusseihin lojumaan ikuisiksi ajoiksi, kun päälle vedetään ne mustat ( ts.harmaat) kauhtanat mitä on pidetty viimeiset viisi vuotta kesät talvet.
VastaaPoista