37. luku Kaksinumeroinen puntarilukema

Uusi vuosi, uusi kaksinumeroinen puntarilukema




Nyt se sitten tapahtui. Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä katsoin vaa`an numerot aamutoimieni yhteydessä, kuten päivittäin on ollut tapana leikkauksen jälkeen. Oli lähes hieraistava silmiä, sillä en millään ollut uskoa lukemaa, mikä puntariin näyttöön ilmestyi. Olin siirtynyt satasista kymmenien puolelle. Sitä ei ollutkaan tapahtunut ihan hetkeen, ei sitten -90 luvun puolivälin…Kiloja on tippunut 27, housut eivät enää pysy jalassa. Kun esittelin noita löystyneitä lempiolohousuja miehelleni, hän ehdotti, että hankkisin henkselit. Saisin trikoopöksyistä varsin käypäset haalarit.
Olen myynyt vanhoja jättikokoisia vaatteitani kirppareilla, jotta saisin edes pienen osan leikkaukseen sijoitetusta rahasta takaisin. Mieheni, joka insinöörinä tykkää laskea erilaisia asioita, on todennut, että tämän hetkisen tilanteeni mukaan, jokainen pudotettu kilo on 370 euron arvoinen. Jos pääsen tavoitteeseeni, jolloin kokonaispudotus olisi 50 kiloa, kilohinta laskee 200 euroon. Toisaalta jos laskisikin niin päin, mitä tämä ylipaino on tullut maksamaan. Riittäisikö 200 e jokaista syötyä kiloa kohden?
Jotkut vaatteista ovat olleet uusia, osassa on jopa edelleen riippunut myyntilappu niskalenkissä. Veikkaan, että lihavilla on kaapeissaan enemmän pitämättömiä ihanuuksia kuin niin sanotuilla normaalikokoisilla naisilla. Äkkiä ajatella asian luulisi olevan juuri päinvastoin, sillä valikoimaa ja vaihtoehtoja on taatusti tarjolla ihan eri dekaadeissa normaalivartalolliselle. Silti - jos totta puhutaan, ei tätä asiaa kait kukaan ole sen kummemmin tutkinut, enkä minäkään voi nojata faktatietoon, ainoastaan mutu-tuntumaan. Uskon silti, että lihavien kaapit pitävät sisällään käyttämätöntä vaatetta enemmän kuin normikokoisten naisten vaatekaapit.
Se johtuu mielestäni kahdesta asiasta. Kun lihavan naisen päästää irti alennusmyynnissä, hänen ostokynnyksensä on matalampi kuin norminaisen. Lihava erehtyy tekemään ostopäätöksen helpommin siksi juuri, että on lihava. Jos alennusmyynnistä löytyy joku vaate, joka mahtuu lihavan ylle, hän hankkii sen juuri siitä syystä, että saa ahdetuksi ahterinsa vaatteeseen. Ei sen takia, miltä vaate näyttää yllä tai miltä vaate tuntuu yllä. Ostopäätökseen ei liioin vaikuta sekään, onko vaatteelle aitoa tarvetta. Mutta tämä viimeisenä mainittu ostokäyttäytymiseen vaikuttava piirre naisessa, eli naisessa jylläävä geenivirhe, löytynee jokanaisen dna:sta kokoon katsomatta, jos ostopäätösten syntymekanismia lähdetään tarkemmin ruotimaan. Yleistäen voitaneen todeta, että naisen tyyppivika lienee spontaani shoppailuhulluus, joka lähtee totaalisesti lapasesta viimeistään alennusmyynneissä.
Kun olin aikoinaan töissä palvelumyyjänä naisten vaatekaupassa, saatoin kantaa asiakkaan valitsemia vaatteita tuntikausia sovituskopista kassalle. Ja kun asiakas vihdoin sai myymäläkierroksensa valmiiksi, hän joko hylkäsi suuren osan vaatteista kassalla tai osti ne palautusoptiolla. Ihmettelin monesti, miksi asiakas jaksoi nysvätä vaaterekkien keskellä useita tunteja tietäen, ettei ensinkään tarvinnut hartaudella valitsemiaan asuja.
Surkuhupaisaa asiasta tekee se, että tässä taivastellessani naisten epäjohdonmukaista ostokäyttäytymistä, itse toimin usein täsmälleen samalla tavalla. Shoppailen ilman mitään järkeä, saati logiikkaa. Tai niin asian laidan täytyy eittämättä olla, sillä myös omasta vaatekaapistani löytyy järkyttävä määrä uusia, tai lähes käyttämättömiä vaatteita.
Eli silmät auki ja peilin eteen: tunnistan toki edellä kuvaillun hamsterin myös itsessäni.
Muutama sananen siitäkin, mikä mielestäni on toinen syy siihen, miksi lihavalla niin useat vaatteet jäävät kokonaan käyttämättä.
Pieni mielikuvatuokio. Olemme päässeet sovituskopissa siihen kohtaan, että mekko sujahtaa ylle, ja vetoketjun kiinni mennessä, purkautuu ilmoille äänetön tuuletus. Shoppailuhurmoksessaan lihava ei kuitenkaan näe, minkä näköinen hän uudessa koltussaan todellisuudessa on. Eikä hän hahmota todellista kokoaan, siellä sovituskopissa peilin edessä pyöriessään. Sitä luulisi, että nimenomaan sovituskopissa totuus tulee ilmi, jos lihava ei jostain kummallisesta syystä aikaisemmin ole peilin kanssa tehnyt sinunkauppoja. Mutta lihavalla on valikoiva ja vääristynyt näkö. Toisinaan kirkkaan oivalluksen hetkiä saattaa ilmetä ja silloin lihava hetkellisesti näkee itsensä todellisessa koossaan. Mutta suurimman osan aikaa silmät valehtelevat ja ääriviivat hämärtyvät.
Kun alennusmyynnistä on päästy kotiin, käy useimmiten niin, että vaatekassi lennähtää – ja unohtuu kaapin perukalle. Toisin kuin hoikat tai normaalipainoiset kanssasisarensa, lihava ei käytä aikaa siihen, että keimailisi uusissa vermeissään peilin edessä heti kyliltä kotiuduttuaan. Siihen ei ole mitään syytä. Lihava tietää, ettei sellaista riepua ole keksittykään, jolla hyllyvät lihat saisi katseilta piiloon.
Usein riittää, että asian tietää ja tiedostaa. Sen takia lihava ei kaiva kassista uutta vaatettaan ja pukeudu siihen. Lihava tietää jo etukäteen, miltä tuo vaate hänen päällään näyttää riippumatta siitä, onko hän sitä sovittanut ylleen kaupassa ollessaan.
Eri asia on silloin, jos uusi vaate hankitaan – syystä tai toisesta - pakon edessä. Jos esimerkiksi ne ainoat päälle mahtuvat housut ovat haaroistaan kuluneet puhki. Tai edessä on tilaisuus, jonne joutuu pukukoodin sanelemana ostamaan vaatteen, jota käytetään tuon yhden tilaisuuden ajan.
Mutta mikäli vaatekauppaan mennään jostakin muusta kuin tarvesyystä, se on lihavalle yksinkertaisesti terapeuttista lohtutoimintaa, (kuten usein syöminenkin), millä ei ole paljoakaan tekemistä esteettisten tai ulkonäöllisten asioiden kanssa. Mieluiten lihava käyttää samoja virttyneitä vaatteita päivästä ja tilaisuudesta toiseen. Vaikka kaappi täyttyy vähitellen uusista vaatteista, lihava vetää vanhat turvalliset ryysyt päälleen. Ne muu maailma on jo nähnyt ja niissä lihavan vartalon piirteet eivät tule liikaa esille. Tai niin lihava itselle selittää. Mitä paremmin sulautuu massaan, sitä helpompi olla.
Kun lihava alkaa laihtua, hän sulaa ja kuoriutuu läskeistään kerros kerrokselta. Puhutaan paljon siitä, ettei pää pysy mukana ulkonäön muuttuessa. Se on kummallista, että kun lihava laihtuu, hän ei näe kuin hetkittäisinä väläyksinä nuo valtavat muutokset, mitä vartalossa tapahtuu. Aivan samalla tavalla kun lihava ei näe paisumistaan, laihtunut ei myöskään huomaa laihtumistaan. Paitsi sitten, kun ne housut tippuvat.

Luin artikkelin lihavuusleikatusta, joka kertoi elämästään ruumiinkuvien välissä. Hän oli näyteikkunan ohi kulkiessaan hätkähtänyt tunnistaessaan itsensä, joka ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan tutulta. Ikkunassa heijastui näkymä itsestä, tai henkilöstä, joka aiemmin oli ollut 60 kiloa painavampi. Hän ei voinut ymmärtää, että ikkunan edessä seisova hoikka tyyppi olikin hän itse. Jutussa toinen lihavuusleikattu kertoi, että hän edelleen katsoi itseään saunan lauteilla kuin muukalaista, sillä vartalo näytti täysin vieraalta. Tuttuja läskimakkaroita kun ei enää vatsalla rölly ja reisien sekä pakaroiden ääriviivat näyttävät olevan kummallisen lähellä.     

Kommentit