41. luku Kun putoaa pohjalle, on suunta ainoastaan ylöspäin

23.11.2015

Syviin vesiin

Viime viikolla alakulo ja kaiken merkityksettömyys alkoivat jälleen salakavalasti hiipiä ihon alle. Se on niin tuttu ja kotoisa tunne, että huomaa olevansa jollain perverssillä tavalla suorastaan hilpeä. Vaikka ollaan vakavan äärellä. Oivalluksen häivähdys, näin sitä jälleen piehtaroidaan itsesäälin ja -inhon syvissä vesissä.

Ei ole vaihtoehtoa. On otettava kiinni niskasta, ponnistettava pohjalta ja koetettava polkea vimmatusti takaisin pintaan. Ei ole varaa luovuttaa.

Mielessä takoo, että tähän mennessä leikkaus on tullut maksamaan 500 euroa per pudotettu kilo. Nyt ei voi antaa periksi, sillä jäljellä on kaksi ja puoli vuotta, ennen kuin läskilaina on maksettu pankille takaisin.

Jo vuosia sitten kävin työterveyslääkärillä tekemässä pikatestin, jolla arvioidaan depression astetta ja vakavuutta. Tuloksena keskivaikea masennus, ja taskussa pilleriresepti mielialan nostamiseksi. Tässä kiireisessä maailmassa asiat järjestetään terveyshoidonkin puolella tehokkaasti, kustannukset minimoiden.

En koskaan hakenut pillereitä. Kuten suomalaiseen temperamenttiin ja luonteensynkkyyteen kuuluu, purraan hammasta ja koetetaan pärjätä omin avuin. En minäkään kokenut sen kaltaista ahdistusta, että siihen olisi tarvittu vitamiineja vahvempaa tunnepiikkejä loiventamaan.

Eniten olin huolissani siitä, ettei mikään kiinnostanut kuten aiemmin. Elämästä oli kadonnut ilo ja tyytyväisyys.

Tiesin kaiken aikaa, että lihavuuteni oli perimmäinen syy masennukseeni. Tai vähintäänkin se oli syy ja seuraus, alku ja juuri. Kun lisäksi on maanisdepressiivisyyteen taipuva taiteilijaluonne, jatkuvat epäonnistuneet laihdutusyritykset nakertavat pikku hiljaa särmät ja kulmat sileiksi. Ne pienet persoonalliset luonteenpiirteet, joista on ollut, ainakin salaa, ylpeä. Kun välinpitämättömyys ottaa vallan, mitä jää jäljelle?

Oikeastaan tiedän tarkalleen, milloin musta huppu lyötiin päähäni. Milloin luovutin, elämä kirposi käsistäni ja päästin irti. Vihoviimeinen epäonnistunut laihdutuskuurini.

Se hetki palasi väkevänä mieleen sillä se oli tämän hetkisestä painostani kahden kilon päässä. Huikea onnistumisen tunne ja heti perään valtava pettymys, kun koko elämä hajoaa – jälleen kerran pieniksi palasiksi!  

Tuntui kun se olisi ollut ikuisuus sitten. Olin jaksanut sinnitellä kuurilla kolmisen kuukautta ja pudottanut painoani 17 kiloa. Esikoiseni valmistujaisjuhlissa tunsin itseni voittajaksi, ylläni upea vadelmanvärinen jakku, joka oli edellisen kerran mahtunut päälleni 15 vuotta aikaisemmin. Menneiden vuosien aikana olin lihonut ja laihtunut, lihonut jälleen korkojen kanssa.

Mikään ei ole tuhoavampaa kuin se, että kadottaa punaisen langan. Ettei ole enää oman elämänsä ohjastaja. Koettaa tahdottomana pysyä pillastuneen villihevosen selässä, vaikka jo tietää häviävänsä taistelun. Silloin huolella rakennettu uuden terveellisen elämän perustus hajoaa hetkessä savuna ilmaan.

Olen toisinaan seurannut jenkkiohjelmaa Hurja painonpudotus, jossa Chris Powell asettaa laihduttajille kovat tavoitteet, motivoi ja treenaa kandidaatteja kohti uutta kevyempää elämää. Pudottajan on sitouduttava vuoden rääkkiin ja suurin osa saakin laihdutettua jopa puolet pois alkuperäisestä painostaan. Usein kaava menee niin, että motivaatio kestää puoliväliin tai toiseksi viimeiselle neljännekselle, mutta sitten romahtaa. Pudottaja palaa kuin varkain takaisin vanhoihin tapoihinsa.

Erityisen mieleenpainuva oli jakso viime viikonloppuna, jota katselin maalla, odotellessani saunaan menoa. Siinä naispudottaja oli saanut yhdeksässä kuukaudessa laihdutettua lähes puolet painostaan ja paino oli laskenut hienosti 68 kiloon, joka oli asetettu hänelle vatsanahan kiristysleikkauksen eli abdominoplastian alapainorajaksi. Nainen kävi lääkärin vastaanotolla sopimassa leikkauspäivästä, joka määräytyi kolmen viikon päähän. Naisella oli jo aiemmin ollut ongelmia treenaamisen ja ruokavalion kanssa, kun hän oli yrittänyt noudattaa Chrisin laatimaa kunto- ja ruokaohjelmaa kotioloissa. Chrisin farmilla ollessa kaikki oli sujunut suunnitellusti, ja kiloja oli pudonnut ennätystahtia.

Kun Chris ja pudottaja sitten tapasivat leikkausaamuna seuraavan kerran, kävi ilmi, että nainen oli lihonut kolmessa viikossa 15 kiloa. Lääkäri ei suostunut operoimaan naista, joka silmät teevadin kokoisena viattomana väitti, ettei hän ymmärtänyt, miksi kiloja oli yhtäkkiä jälleen kertynyt niin valtavan paljon, niin lyhyessä ajassa. Nainen höpötti ympäripyöreästi turvotuksesta, keksi erilaisia jonnin joutavia tekosyitä tilanteelle.

Kun Chris vei naisen takaisin ”farmilleen” jossa tämä olisi jatkuvan valvonnan alla, nainen vihdoin murtui ja kertoi, että oli syönyt kolme viikkoa lähes tauotta kaikkea mahdollista, epäterveellistä ja lihottavaa. Miksikö? Hän ei osannut sanoa mitään järkevää syytä repsahdukselleen, eikä sille, miksi hän oli jatkanut ahmimistaan eikä ollut kyennyt lopettamaan tuhoisaa käyttäytymistään.

Koska pelissä oli niin paljon, luulen, että nainen pistettiin ruotuun puolipakolla. Chris tiimeineen sai motivoitua pudottajan hurjaan loppukiriin ja repsahduksesta kertyneet kilot saivat kyytiä. Ainakin ohjelman tekijät saivat toivotun ”grande finaalinsa” jossa pudottaja sai leveästi hymyillä valkaistuilla hampaillaan kannatusjoukkojensa edessä taattuun jenkkityyliin. Happy ending? Vai onko kuitenkaan. Kuinkakohan monta ohjelman pudottajista pysyy ihannepainossaan? Veikkaan ettei monikaan. Kun kamerat sammuvat, alkaa roskaruuan ahminta.

Tähän edelliseen kirjoitukseeni liittyen lainaan HS:n mielipidesivuilla julkaistun artikkelin:

Lihavuuden pilkkaamisesta on tullut kansanhuvia

HELSINGIN SANOMIEN ansiokas juttu ylipainoisten kokemasta kohtelusta oli tervetullut herättäjä (Sunnuntai 3.7.).

Joskus pula-aikoina lapsen kehuminen lihavaksi oli imartelevaa, mutta noista ajoista on jo aikaa. Niin kauan kuin minä muistan – lähes 60 vuotta – lihavuutta on saanut kommentoida vapaasti ja hyvinkin ilkeästi ajattelematta kommentoinnin kohteen tunteita.

Tosi-tv on tuonut aivan uuden ulottuvuuden lihavuuden päivittelyyn ja lihaville nauramiseen. Eniten painoaan pudottaneet esitetään katsojille lähes ilman vaatteita.

Joku voi väittää, että nämä ohjelmat kannustavat laihduttamaan, mutta minä väitän, että ohjelmaformaatin koukku piilee mahdollisuudessa päivitellä toisten olemusta. Samalla normaalipainoinen voi tuntea ylemmyyttä moisten ”selkärangattomien ahmattien” rinnalla.

Mitä nämä ohjelmat tekevät ylipainon kanssa taistelevien ihmisten itsetunnolle? Televisio-ohjelmissa lihavat esitetään ­koko kansan halveksunnan kohteina aivan kuin jalkapuuhun tuomitut ennen vanhaan kirkonmäellä.

Lihavuudesta on tullut aikamme suurin synti. Esitetäänkö muiden ongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä televisio-ohjelmissa samalla tavalla vailla intimiteettisuojaa? Alkoholista tai tupakasta eroon pyristeleviä? Anoreksian kanssa taistelevia?

Jostain syystä lihavuutta ei nähdä samalla tavalla moni­syisenä ongelmana kuin vaikka alkoholismia tai huumeriippuvuutta.

Ylipainostaan eroon haluavat ihmiset tarvitsevat tukea eivätkä pilkkaa ja taivastelua.

Anja Malm, http://www.hs.fi/mielipide/art-2000002909253.html