43. luku Kahdeksan kuukautta leikkauksesta

18.4.2016

Kahdeksan kuukautta leikkauksesta

34 kiloa elopainoa on sulanut ympäriltäni. Käsittämätöntä. Pikku hiljaa toivo normaaliudesta viriää ja alan uskoa mahdottomaan.

Nyt kun aikaa on kulunut ja paino putoaa tasaisen rauhallisesti, on mahdollisuus analysoida omaa vinoutunutta ruokakäyttäytymistään ilman dramatiikkaa. Olen myös seurannut kanssasisarteni blogeja ja postauksia vertaisryhmissä, etsinyt yhteneväisyyksiä suhtautumisessa ruokaan ja lihavuuden problematiikkaan. Miksi me emme osaa syödä kuten normaalit ihmiset? Miksi me olemme tulleet elämässämme tilanteeseen, että ainoa keino pelastua on lihavuusleikkaus. Minulla on jonkinlainen teoria, mikä saattaa joissakin tapauksissa löytyä lihavuuden taustalta.

Itsessäni olen tunnistavinani piirteen, joka liippaa läheltä bipolaarisuutta. Olen ääri-ihminen, helposti innostuva ja usein yhtä helposti kyllästyvä. Kun laihdutan, teen sen sata lasissa. Olen siis ruokariippuvainen jolla on absoluuttinen joko-tai-malli suhtautumisessaan syömiseen. Ei ole kompromisseja, se on joko tai. Ruokariippuvuushan tarkoittaa hallitsematonta syömistä eli sitä, että syöminen riistäytyy käsistä. Sitä ei pidä sekoittaa erilaisiin syömishäiriöihin kuten anoreksiaan, bulimiaan tai BEDiin (binge eating disorder) eli lihavan ahmimishäiriöön. Ruokariippuvuus on addiktio siinä kuin riippuvaisuus alkoholiin tai nikotiiniin. Tai jos puhutaan toiminnoista, voi addikti olla koukussa shoppailuun tai pelaamiseen. Yhdestä riippuvuudesta toipuminen voi altistaa toiselle, esimerkiksi alkoholi voi korvata ruokariippuvuuden vaikkei ruoka olekaan päihde.   

Nuorempana vielä jaksoikin pinnistää ja sinnitellä vähäkalorisella dieetillä kuukausia. Kuurin loputtua tapahtui täydellinen romahdus, kilot tulivat rytinällä takaisin ja vielä muutama extrakilo lähtöpainon päälle. Lisäbonuksena hirveä morkkis sekä itseinho: näinkö tässä taas pääsi käymään. Ja sama kuvio toistui uudestaan ja uudestaan.

Kun olen tutustunut muiden tarinoihin, sieltä löytyy hyvin samanlaista taustaa. Ollaan joko ikuisella laihiksella tai syödä puputetaan jatkuvasti hieman liikaa. Harvalla on varsinaista ahmimishäiriötä. Moni on lihottanut itsensä tavallisella kotiruualla, ei millään gourmet herkuilla. Vaikeinta on muuttaa syömistapojaan ja sitä, ettei tarvitse syödä huonolla omallatunnolla, itseä syyllistäen. Kun on koko ikänsä ollut joko hyvä ihminen eli dieetin ajan streittinä, tai huono ihminen eli syönyt kaiken aikaa liikaa, on vaikea oppia tervettä ja normaalia suhtautumista ruokaa kohtaan. Ruokariippuvuudesta ei parannuta mutta sen kanssa voi opetella elämään. Lihavuusleikkaus antaa sitä varten mainiot työkalut. Kun vatsalaukun tilalla on pieni pussukka, sinne ei voi mättää ruokaa entiseen malliin. Ja kun suolistossa on käyty mylläämässä, niin suolistohormonit ovat asettuneet uuteen järjestykseen. Niin sen itselleni koetan selittää, sillä niin ihmeelliseltä tuntuu, että mielitekoni ja himoni ovat muuttuneet totaalisesti ruokaa kohtaan. Näin sen selittää HUSin lihavuusleikkauskirurgi  Marja Leivonen Ylen artikkelissa 8/2014: Lihavuusleikkaus – kun muut keinot eivät auta: ”Toinen tärkeä tekijä on mahalaukun yläosassa olevan kreliiniä eli nälkähormonia tuottavan solualueen poistuminen. Tällöin nälkä- ja janotuntemus vähenevät.”
Se selittäisi – ainakin osittain – miksi en tunne samanlaista himoa ja riippuvuutta ruokaa kohtaan kuin aiemmin, ennen leikkausta.  

Tästä kaikesta huolimatta tuntuu kuitenkin oudolta, että ensimmäistä kertaa paino ei lähde pudotuksen jälkeen uuteen nousuun vaan jatkaa hiljalleen putoamistaan. Mieleen hiipii ajatus, että ehkä vihdoin minusta voi tulla normaali. Uskallanko uskoa ihmeeseen ja itseeni, että kenties minä pystyn siihen. Kaikkien satojen epäonnistumisten jälkeen. Ne tuntemukset, mitä tähän liittyy, on niin vaikea selittää kenellekään, joka ei ole joutunut taistelemaan koko elämäänsä tällä tavalla.

Toki ymmärrän kaiken sen kritiikin ja arvostelun, minkä lihavat päälleen saavat. Silti väitän, että jos joku näistä totuuden torvista olisi elänyt lihavuudesta kärsivän kehossa lihavan elämää, eivät kommentit ehkä olisi aivan yhtä tuomitsevia ja ilkeitä. Tämä on niin monimutkainen asia, ettei normaali ihminen ole edes hajulla, saati asian ytimessä, jos hän kiteyttää ongelman sanoihin: syöt vaan vähemmän. Kyse ei ole ainoastaan itsekurin puutteesta, kuten moni lihavalle kuittailee. Tai laiskuudesta, millä ilmiötä myös selitellään arvostelijoiden taholta. ”Makaisit vähemmän siellä sohvan pohjalla, liikkuisit ja olisit aktiivinen”. Miten lihava jaksaa liikkua, jos hänen kehonsa kantaa kymmenien kilojen ylipainoa mukanaan? Nuorempana se vielä jotenkin onnistuu, jos ei muuten, niin sisun avulla! On halu näyttää maailmalle, etteivät kilot määrittele tekemisiä ja jaksamisia. Sitten tulee se piste, jolloin kroppa antautuu vääjäämättömän edessä, sairastuu, eikä se enää jaksa kannatella itseään.

Katselin maalla, kun poikani nosti selkäänsä 25 kilon auringonkukansiemensäkin, ja lähti raahaamaan sitä oravien syöttöpaikalle. Mietin entistä itseäni, näin itseni poikani tilalla kuljettamassa siemensäkin tilalla läskivuorta paikasta toiseen. Miten olen kyennyt siihen kaikki nämä vuodet ilman, etteivät niveleni ja polvikierrukkani ole poksuneet ja paukkuneet? Ja entäpä sitten sydänparkani?

Päivitys 11.6.2018

Olen kirjoittanut blogini tekstit vuosia aiemmin, ensimmäiset jo ennen leikkaustani 8/2015. Niinpä osa lainaamiani artikkeleita - tai somepöhinä asian tiimoilta, on auttamatta vanhentunutta. Tai no - tavallaan ne ovat sitä, toisaalta taas tuntuu siltä, ettei mikään muun maailman suhtautumisessa lihavuutta ja lihavuusleikkauksia kohtaan ole muuttunut - ainakaan parempaan suuntaan. Leikkausten määrä Suomessa on pysynyt samana vuosikymmenet (alle 900 vuodessa) vaikka tarvetta olisi vähintään kaksinkertaiselle määrälle. Kuten on monien tutkimusten ja asiantuntijalausuntojen perusteella tullut useaan kertaan todettua.
Pahinta kuitenkin on lihavan oma vastahakoisuus elämänsä pituutta ja laatua korjaavaan toimenpiteeseen. Olen huomannut sen, kun olen ollut tekemisissä sairaalloisesti ylipainoisen henkilön kanssa, joka on kysellyt minulta lihavuusleikkauksesta. Yksi tällainen tilanne tuli eteen, kun eräs henkilö osti kaksi eri kertaa minulta suuriksi jääneitä vaatteita. Hän ihmetteli muuttunutta ulkomuotoani, jolloin kerroin, että olen ollut lihavuusleikkauksessa. Kyseisellä henkilöllä oli useita lihavuudesta aiheutuneita vakavia sairauksia, joten luonnollisesti kerroin, että leikkaus muuttaisi dramaattisesti hänen elämäänsä ja osa sairauksista (korkea verenpaine, diabetes jne) jäisivät leikkauspöydälle. Ei mikään pikku juttu. Siitä huolimatta tarinani ei saanut vastakaikua. Tämä henkilö oli lähinnä kiinnostunut siitä, voisiko hän enää koskaan ahmia herkkuja entiseen malliin, jos leikkaukseen menisi. Hänen kanssaan käymieni keskustelujen jälkeen (tapasimme vielä kertaalleen, jolloin ainoa häntä kiinnostava seikka liittyi edelleen siihen, miten leikkauksen jälkeinen herkuttelu olisi mahdollista) olen todennut, että turha toivo: osa sairaalloisesti lihavista ei koskaan motivoidu elämänmuutokseen ja henkikultansa pelastamiseen. Notkuvien ruokapöytien kutsu on liian houkuttava ja voimakas.
Silti sitä kummastelee, että eikö mahdollisuus elää normaalia elämää normaalissa vartalossa houkuta enemmän?
TLC:n sarja Hengenvaarallisesti lihava (uusintakierroksella televisiossa) kertoo ihmisistä, jotka taistelevat satojen kilojen ylipainon kanssa. En enää nykyään pysty katsomaan sarjaa, sillä näillä henkilöillä vaikuttaisi olevan mielenterveydellisiä ongelmia, jotka ainakin jossain määrin heijastuvat siihen, miksi heistä on tullut niin valtavia ja miksi he eivät tee mitään muuttaakseen asioiden tilaa. Esimerkiksi yhdessä jaksossa 350-kiloisen Joen kamppailu painonsa kanssa alkoi jo lapsuudesta, mutta nyt ylipaino on tehnyt miehen elämästä yksitoikkoista ja kivuliasta. Laihdutusleikkaus on hänen viimeinen mahdollisuutensa, mutta ensin Joen tahdonvoima joutuu koetukselle. (My 600lb Life, tosi-tv, USA, 2015)

Eilen olin mieheni kanssa syömässä BBQ-housessa, Kampin keskuksessa. Muistan, kun elokuussa 2015 katselin Terveystalon leikkausosaston neljännessä kerroksessa ikkunasta ulos tuolle samaiselle torille ja mietin, että vielä minä nautin hyvästä pihvistä tuossa vastapäisessä ravintolassa. Kun istuin BBQ-housen lasiterassilla huurteinen skumppalasi edessäni, pihviannosta odottamassa, nuo muutaman vuoden takaiset ajatukset hyökyivät mieleeni ja saivat silmäkulmat kostumaan. Kyllähän minä muistan, miten paljon itsekin pelkäsin, etten enää koskaan pysty nauttimaan hyvästä ruuasta.

Täytyy olla kiitollinen, että oma polkuni on mennyt niin mutkattomasti ilman ongelmia tai komplikaatioita, joita osalla leikatuista esiintyy. Se on tosiasia, joka täytyy ottaa huomioon, jos tälle tielle lähtee. Vatsan toiminnallisuuden suhteen voi tulla ongelmaa tai sitten eteen saattaa tulla jotain vakavampaa, joka vaatii uusintaleikkauksen eli kirurgista korjausta.

Silti tekisin tämän päätöksen uudestaan. Siitäkin huolimatta, etten enää voisi nauttia yhtäkään herkullista ravintola-annosta.