11. luku Kun poikkeaa normista, on itsetunnon oltava erityisen vahva

 34 päivää leikkaukseen

Vielä lainaus Ann Selinin Kodinkuvalehden haastattelusta:  

Ulkonäkö on ylipainoiselle arka asia.
"Toivot, että voisit hukkua kaapuihisi. Toivot, että ihmiset näkisivät sen tyypin, joka siellä sisällä pyörii. Jos poikkeaa normista tavalla tai toisella, itsetunnon pitää olla todella vahva."

Tulee mieleen muistelo kaukaa menneisyydestä. Olin varmaankin reilusti alle kolmenkymmenen ja sillä tavalla ihan mukavannäköinen, että tein joitakin keikkoja XL-mallina, sillä ystäväpiiriini kuuluu mainonnan ammattilaisia. Siihen aikaan noissa ympyröissä oli tavallista, että alan ihmiset soittelivat tutuilleen ja kyselivät, jos joku sattuisi tietämään sopivan tyypin tv-mainokseen.
Olin jälleen ollut laihdutuskuurilla ja pudottanut kiloja ihan mukavasti. Silloin painoni oli nelisenkymmentä kiloa vähemmän kuin nyt eli olin rehevän pyöreä, mutten mielestäni edes varsinaisesti lihava. Vatsan kohdalla minulla on aina ollut kunnon patarumpu, painosta riippumatta. Se on äidin perintöä. Tai, niin no…jos syö kuin rekkakuski, pesuvadin kokoisia annoksia, on mahakin sen mukainen.
Olin menossa ratikalle ja pysäkille tuli joku vanha kouluaikainen tuttuni. Hän katsoi minua pitkään ja kuvittelin, että hän ihasteli hoikistunutta olemustani. Olin varmaankin menossa istumaan iltaa ravintolaan sillä muistelen, että olin nähnyt erityisesti vaivaa ulkonäköni eteen. Kerrankin oli ihan voittaja olo. Hymistelin mielessäni, että en ole oikeastaan hassumman näköinen, ehkä seksikäskin, jonkun silmään. Tunnelmat olivat siis korkealla ja elämä hymyili.
Tämä puolituttuni mittaili aikansa minua ja vihdoin loihe lausumaan: ”koska sulla on laskettu aika?” Jokainen osaa kuvitella, kun maailma romahtaa kerta heitolla.
Mieluiten ottaisi jalat alleen ja juoksisi takaisin kotiin murjottamaan kuin nousisi ratikkaan, joka kuitenkin kaikeksi onneksi kurvasi juuri sopivasti pysäkille, ja pelasti keskustelun jatkamiselta.
Näin jälkeenpäin juttu huvittaa, mutta samalla keski-ikäinen minäni katselee sitä nuorta tyttöä säälinsekaisin tuntein ja on pahoillaan hänen puolestaan, joka tuolloin sai niin kylmää kyytiä. Tuosta tapauksesta viisastuneena, olen sittemmin itse pitänyt visusti huolen, etten vahingossakaan lohkaise mitään yhtä tahditonta kenellekään. En edes ollessani varma, että satunnainen tuttava on mitä ilmeisimmin pieniin päin. Oletus on kaikkien mokien äiti, sanotaan.
Vastaavantyyppinen esimerkki tulee mieleen hiljan tapahtuneessa kohtaamisessa, jolloin kummastelin muuttunutta ulkomuotoa, sitä, kuinka kesänaapurituttuni oli lihonut melkoisesti varsin lyhyessä ajassa. Ja samalla ehdin ajatella, mistä syystä lihominen näkyi ainoastaan kasvoissa. Onneksi en ihmetellyt ääneen tai antanut ajatusteni näkyä kasvoillani. Nimittäin jutustelumme aikana kävi ilmi, että tuttu oli ollut pitkään kortisonikuurilla, mikä tietysti selitti pyöristyneet kasvot (nk. Kuukasvot).
Lihava ei ole sokea. Sen lisäksi, että hän kuulee ja osaa lukea, hän myös näkee vartaloonsa liimautuvat, arvostelevat katseet. Erityisen loukkaavalta se tuntuu silloin, kun paheksuva tuijotus tulee taholta, jolta sitä ei olisi osannut odottaa. Kaikkein läheisimmät osaavat satuttaa julmimmin. Sitä kun kuvittelee, että rakastamiesi ihmisten arvostelukyky on kaikkien ulkonäöllisten seikkojen yläpuolella.

Onkin tavallista, että lihava muodostaa suojakseen lupsakkuuden kuoren, josta on riimitelty laulujakin. Lihavathan ovat leppoisia, eivätkä keksi muille kepposia. Kun vedät yllesi komediennen hilpeän viitan, olet suojassa arvosteluilta. Ja kun pääset korkeammalle tasolle, voit alkaa itsekin laskea leikkiä kiloistasi. Ja tehdessäsi sen taiten, kukaan muu ei ehdi mitätöidä sinua, ennen sinua.   
Olen aina ollut räväkkä ja vahva mielipiteissäni. En todellakaan ole piilottanut vakkaani kannen alle enkä ole antanut painoni määritellä sitä, kuka olen ja mitä ajattelen. Silti olen aina mieltänyt itseni ulkoisesti poikkeavaksi. Olen lihava, en normaali.

Vaikka en niin hirveän paljon lihavuudesta kärsinytkään nuorempana, en ole enää viime vuosina pitänyt itseäni vähimmässäkään määrin viehättävänä. Lihavuusrasistinen ajan henki on alkanut purra tunnetasolla. Lihavuus on syönyt persoonani, nakertanut parhaita puoliani pala palalta. En tunnista kolmekymppistä nuorta naista samaksi henkilöksi, joka olen tänään. Ja se on surullista. Ehkä kuitenkin pahinta on se, miten olen pikku hiljaa alistunut olemaan lihava. Olen luovuttanut. Tämä juna menee eteenpäin raiteellaan vääjäämättä. Ei tule mitään ihmettä, mikä muuttaisi tapahtumien kulkua. En koskaan laihdu normaaliksi. Ja jokainen epäonnistunut laihdutusyritys kaventaa persoonaani, sysää sitä syvemmälle läskiahdistukseen ja vie kauemmas normaaliudesta.