30. luku Valoa pimeään

13.10.2015 
  

”Ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun hänen ruumiinaukkoihinsa työnnetään jotain tai hänen ruumiinaukoistaan tulee jotakin ulos”. Tämä ylevä filosofistinen lausahdus on jostain tupsahtanut ruudulle, kun olen tarponut mediahetteikössä aforismijahdissa. Jostain syystä se on jäänyt mieleen virkistävän viiltävänä oivalluksena, ripaus sarkasmia mausteenaan.

Mikä onkaan suurempi nautinto kuin hyvä ateria tai intohimoinen rakastelu. Lapsen syntymä lienee kuitenkin se suurin onni, jos erilaisia onnenlähteitä lähdetään erittelemään edellä mainitun väittämän inspiroimana.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selkeämmin näen, miten yksinkertaisista ja pienistä palasista arkinen onni koostuu. Tietysti voi haaveilla lottovoitosta, kuten suurin osa ihmisistä, mutta mitä se lopulta muuttaisi, vaikka miljoonien voittopotti pamahtaisikin tilille? Jonkin aikaa voisi mennä lujaa, raha polttelisi taskuja, luottokortti vinkuisi kassoilla. Suuri nautinto olisi ostaa lapsille omat asunnot, aikakin kuluisi mukavasti asuntonäytöissä rampatessa ja niihin sopivia sisustusideoita päässä pyöritellessä.

Itselläni suurimmat haaveet näyttäytyvät ”oi jospa minäkin”-tyyppisinä väläyksinä tilanteissa, joita tulee eteen esimerkiksi kaupungilla kävellessä. Joku saattaa sipsuttaa 15 sentin koroissa, jolloin jää miettimään, millaista mahtaisi elämä olla säihkysäärenä. Mielikuvissani kiidän seuraavaan hetkeen, jossa säihkysääri vetää jalkaansa luistimet tai lenkkarit, ehkäpä jopa laskettelusukset. Minä en ole koskaan voinut haaveillakaan juoksemisesta, laskettelusta saati luistelusta läskeineni. Kaupunkilomilla olen ahdistunut siitä, etten jaksa kävellä pitkiä matkoja tutustumassa kaupungin atmosfääriin, rakennuksiin, puistoihin. Muistan elävästi miten puhki olin, kun Pariisissa metrolla liikkuessa joutui ramppaamaan lukuisia porraskäytäviä ylös tai alas, aina sen mukaan, missä metroasema kulloinkin sijaitsi. Onhan se hieman nurinkurista, jos matkasta parhaiten jää mieleen loputtomat kapuamiset metroasemilla ja nähtävyyksissä.

Ehkä suurimpia tavoitteita ja toiveita on, että voin halutessani kävellä kilometrejä ilman huolta, onko reitin varrella puistonpenkkiä tai wc:tä, jos tarve yllättää. Minä nimittäin pidän kävelemisestä tai olen ainakin joskus pitänyt. Viime vuosina se on lähinnä aiheuttanut epämieluisia tuntemuksia jo etukäteen, jos olen tiennyt joutuvani liikkumaan jalan johonkin, minne ei autolla pääse.

Missä vaiheessa elämä tulee siihen pisteeseen, että normaali kuntokävely on liikunnallinen haaste? Minun kohdallani se tapahtui kaiketi varkain, samaan tapaan kuin nuo vuoteni lihavana menivät itse edestään. Kaiken aikaa mielessä, että hoidan asian pois päiväjärjestyksestä, heti kun niin päätän. Koskaan se päivä ei koittanut, että olisin saanut itseni kuriin, ja päätös lipui kaiken aikaa kauemmas. Aina siihen hetkeen, kunnes tajusin, että olen lirissä, umpikujassa. Erilaiset vaivat ja sairaudet olivat salakavalasti ujuttautuneet nahkoihini, jonnekin läskien perukoille, enkä enää voinut tilanteelle mitään. Henkinen ja fyysinen minäni olivat kuin satavuotiaan.

Edelleen välillä töpöttelen kuin vanhus kunnes muistan, että olen nyt miltei 20 kiloa kevyempi kuin vielä hetki sitten. Silloin vedän näkymättömästä narusta, joka kulkee päälaelta tukirankaani myöten nilkkoihin, ja korjaan ryhtini suoraksi. Kun menen laboratoriokokeisiin Terveystalon odotustilaan, minun on vaikea uskoa, että peppuni mahtuu nojalliseen tuoliin. Ei olisi tullut kuuloonkaan vielä muutama kuukausi sitten, jolloin odottelin pääsyä leikkausta edeltäviin labroihin.

Huomenna menen rokkikirurgini luo leikkauksen jälkeiselle käynnille. Olen miettinyt pääni puhki, mitä voisin hänelle viedä kiitokseksi, kun sanat eivät riitä mihinkään. Kaikki, mitä mieleen on tullut, tuntuu lähinnä jotenkin nololta, ja toden totta riittämättömältä. Toisaalta menestyvällä kirurgilla on takuulla ihan kaikkea, mitä rahalla saa.

Keksin, että vien hänelle kynttilän. Se symboloi sitä valoa, jota hän on tuonut minun elämääni. Valoa pimeään.